90-luvun lopun kohutuin DC:n Vertigo-linjan sarjakuva taisi olla Garth Ennisin Preacher. Jo moneen kertaan mutta viime hetkellä perutun elokuvan aiheeksikin pyrkinyt sarjakuva rikkoi monia tabuja, ainakin ison sarjakuvayhtiön tuotantoja tarkastellessa. Mutta oliko Preacher niin kovaa tavaraa kuin osa faneista väittää? Onko se välttämätön tutustumiskohde sarjakuvan ystävälle?
Pohjois-Irlantilainen Garth Ennis nousi sarjakuvaväen tietoisuuteen yhtenä DC:n Hellblazerin käsikirjoittajana. Etenkin sarjan Dangerous Habits-jatkumo nousi nopeasti yhdeksi Hellblazerin lukijoiden suosikeista. 1995 Ennisille annettiinkin sitten lipa tehdä Vertigon uudeksi lippulaivaksi lanseerattu Preacher. Uutena Sandmanina mainostettu, ja jo alussa väkivaltainen Preacher alkoikin rätväkästi. Judeo-kristittyä mytologiaa hämmentävä Preacherin kosmologia ei tosin osu yhteen Vertigon muiden isojen poikien sarjoissa, mutta eipä sitä olla Vertigossa ennen tai jälkeenkään syntinä pidettu.
Sarja alussa varsin selkeän messiaanisen anagrammin omaava päähenkilö, pastori Jesse Custer saa uskonkriisin parissa painiessaan elämänsä herätyksen. Mystinen taivaasta karannut Genesiksenä tunnettu henki yhdistyy Jesseen siirtäen samalla Jessen seurakunnan tuonpuoleiseen. Hengen avulla vastustamattoman käskyvoiman saanut Jesse aloittaa siltä tein matkan halki yhdysvallan, tavoitteinaan itsensä herra Sebaotin nitistäminen. Seurakseen Jesse saa entisen, ja nopeasti myös nykyisen tyttöystävänsä Tulipin sekä ankarasti rellestävän irlantilaisvampyyri Cassidyn. Custerin matka jumalaansa teilaamaan ei kuitenkaan suju ongelmitta. Vastaansa hän saa kaksi vuosituhatta suurta salaisuutta vaalineen salaperäisen ja mahtavan Graali-järjestön. Jottei tämä riittäisi, taivas lähettää vielä pysäyttämättöman kuoleman pyssymieheen, The Saint of Killersin Jessen perään.
Sarja lainaa kohtuullisen komeasti länkkärien tarinankertomisperinteitä. The Grailin salaisuus on kaikessa koomisuudessaan ennismäisittäin karkean viihdyttävä. Kuten aina, Ennis on lahjakkaimmillaan tietyssä male-bonding kuvauksessaan Jessen ja Cassidyn valillä. The Saint of Killers on perin herkullinen pahuuden inkarnaatio. Mutta tässä olivatkin ne sarjan hyvät puolet. Toki tarkoituksella Jesse on mustavalkoinen persoona. Mutta tarvitseeko hänen olla masentavan yksinkertainen typerys. Ennis toki tarkoituksella haluaa hahmoilleen negatiivisia piirteitä, mutta etenkin loppusarjan Jessen korokkeelle nostaminen tuntuu kerta kaikkiaan vastenmieliseltä hänen pässinpäisen öykkäröintinsa jälkeen. Myöskään typerän naiivit vastapelurit eivät tee Jessea yhtään enemmän tykö. Lisäksi sarjan silmiinpistävän homofobiset ja xenofobiset sävyt tuntuvat nykyaikana kovin kiusallisilta. Etenkin sarjan loppupuolen pahamainesta hevosvarkausepisodia typerämpää ja lapsellisempaa yksittäistä numeroa saa Vertigo-tuotteista hakea. Tarinan lupaavasta alusta huolimatta Ennis ei kosmologiaansa yhtään syvennä. Tarkoituksellisesti shokkiarvoa hyväksikäyttävät graafisen vakivallan kuvaukset vanhenevat melkoisen nopeasti vailla muuta sisältöä pelkäksi väsyneeksi fasistiseksi voimafantasiaksi. Taivas ja sen motiivit jäävät kovin pinnallisiksi. Kaiken kruunaa sarjan loppuratkaisun lattea mielikuvituksettomuus. Näin ateistina sarjan järjestäytyneen uskonnon kritiikki ei tietenkään haittaa, päin vastoin. Sitä vain toivoo, että Ennis olisi tehnyt sen edes vähän paremmin. Kaunishan kakku on, mutta höttöä sisältä.
Mikäli sarjaan haluaa jostain syystä tutustua, nettikirjakaupoista se kyllä löytyy 9-osaisena kokooma-albumisarjana. Suomeksi sarjaa ei olla ehditty julkaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti