Joakim Pirinen, kansankodin anarkisti.

Suomalaiset juuret omaava, muuta ruotsalainen Joakim Pirinen on tekee sarjakuvan lisäksi muutakin kuvataidetta ja proosaa. Sarjakuvantekijänä hän on valitettavan hitaasti julkaisevaa sorttia. Hänen ensimmäinen sarjakuvansa Välkommen til Sandlådan (Myrsky Hiekkalaatikolla) julkaistiin vuonna 1983. Sen jälkeen Pirinen on julkaissut vain hieman alle 10 albumia. Mikä on suuri vahinko, sillä Pirinen on Nero. Ensi vilkaisulta suttuisen piirrosjäljen alta paljastuu jo pienellä tarkastelulla huolellisesti rakennettu ja teknisesti ylivertainen jälki. Pirisen villi mustasävyinen tekniikka näyttää meille poikkeuksellisen elävän maailman. Hahmojen tunteiden tulkinta ei käy vaikeaksi, vaan ne hyökyvät räjähtämällä päälle Pirisen villeissä visioissa. Hurjasta anarkistisesta vauhdista huolimatta taustalla näkyy huolellinen sommittelu ja selvä visio kokonaisuudesta.

Iltaöinen ja utuinen Tukholma on Pirisen ominta maastoa, ja sinne suurin osa hänen sarjakuvistaan sijoittuukin. Tapahtumapaikat ovat usein hyvin arkisia. Metro, kerrostalot, työväenluokkainen lähiö tai virastot alkavat Pirisen illan myötä värittyä villin surrealistisin visioin. Viha-rakkaussuhde kansankotiin saa Pirisen tarkastelemaan sitä pinnalta lapsenomaisin keinoin, näkökulma on usein lapsien tai psyykkisesti häiriintyneiden aikuisten. Tästä näkökulmasta Pirinen kyselee muka tyhmiä maailmasta ja kaiken tarkoituksesta hersyvän humoristisesti. Byrokratiaa, pikkusieluisuutta, porvarillista hapatusta ja kansallisia institutioita Pirinen runtelee anarkistisella innolla. Vaikka hänen hahmonsa ovat tavallisesti rumia, yksinkertaisia ja häiriintyneitä niin Pirinen piirtää heitä semmoisella lämmöllä, että niihin ei voi olla rakastumatta.

Pirisen sarjakuvauran aloittanut Myrsky Hiekkalaatikolla ei suinkaan ole mitään juveniliaa vaan mestari oli iskussa heti alkumetreiltä. Piriseen tutustujalle teos on hyvä ensi askel, sillä kyseessä on yksi hänen parhaista teoksistaan. Siitä puuttuvat pitemmät, ajoittain jopa jaarittelevat tarinat. Myös kokeellisempi materiaali jää vielä tuleviin teoksiin. Opuksessa esitellään ensi kerran yksi Pirisen luottoaiheista. Hiekkalaatikon hirmut on saman hiekkalaatikon ympärillä kasvaneiden lasten mielikuvituksen lentoa ja lapsenomaisen terävää analyysiä aikuisten maailmasta. Kirjan alkuperäistä suomennosta on hurjan hinnan takia turha metsästää divareista. Kannattaa panostaa Suuren Kurpitsan edelleen myynnissä olevaan toiseen painokseen. Kohtuuhintaisen opuksen ainoa huono puoli on tekstin ja kuvien pieni koko. Heikommassa valossa menee helposti tihrustamiseksi.

Seuraava teos onkin sitten Pirisen tour de force. Ruotsissa melkoiseen menestykseen kiirinyt Socker-Conny julkaistiin myös Suomessa 80-luvun lopulla nimella Sokeri-Sakari. Riemuisan anarkistinen teos kertoo jo Myrskyssä Hiekkalaatikolla vilahtaneen persoonallisuushäiriöisen tuholaisen, Sokeri-Sakarin, amokmaisen juoksun halki Tukholman, tarkoituksenaan saada rahaa muovailuvahan varastamisesta saatuihin sakkoihin. Sokeri-Sakarin laukoessa one-linereita hänen sekoittaessaan viattomien sivustakatsojen elämän seuraa kuin junaonnettomuutta. Meidän keski-ikäistenkin sisällä asuva teini nauttii kyllä Sakarin railakkaasta hälläväliä-asenteesta. Teoksen suomennoksen hankkimiseen pätee täsmälleen samat sanat kuin Myskyyn Hiekkalaatikossa.

Seuraavaksi suomeksi julkaistiin Jalavan toimesta Kaasua, Komisario Likanen (Gas). Kyseessä on hyvin Myrskyn Hiekkalaatikolla kaltainen teos, sisältäen kuitenkin myös pitempää materiaalia. Tässä sarjakuvassa Pirisen tyyli alkaa muuttua kokeellisemmaksi ja ruutujakoa rikkovammaksi. Erinomainen opus tämäkin. Uusintapainosta ei olla otettu, mutta teos on kuitenkin löydettävissä divareista kohtuuhintaan. Gasin jälkeen Pirinen pitikin 12 vuoden tauon sarjakuvista. Suuri Kurpitsa julkaisemassa Soin Kaikki Venäjän Värit -albumissa koottiin muita julkaisemattomia alkupään tarinoita. Tätä sarjakuvaa lienee toivotonta etsiä enää divareista.

Vuosituhannen vaihteessa Pirinen alkoi taas piirtämään sarjakuvaa, ja uusi alku olikin vahva. Seuraavat kaksi albumia sisälsivät lähinnä Piriselle tyypillisiä lyhyitä, sivun tai korkeintaan muutaman pituisia intensiivisiä tarinoita. Vanhojen tuttujen, kuten Sokeri-Sakarin ja Hiekkalaatikon Hirmujen seuraan ilmestyi Pirisen uusi vakiosankari, neuroottinen ja ylianalysoiva Beppo-karhu, jonka kaikki suunnitelmat päättyvät hänen kerrostaloyksiönsä roskikseen. Ensimmäistä albumia, Meitä Kustaan Silmään, metsästävän kannattaa laittaa toivonsa siihen että Suuri Kurpitsa julkaisee albumista uuden painoksen. Toisesta, eli Hiekkalaatikon Perillisistä löytyy vielä painosta.

Tuorein Pirinen, Kalmasen Herrasväen Aviopulmat onkin sitten isokokoisempi, paksumpi ja kokeellisempi. Rikkaan, mutta onnettoman SM-remeleihin pukeutuvan Kalmasen nukkeperheen ympärille kasattu tarina on mielenkiintoinen, mutta ei Piristä parhaimmillaan. Vaikka kyseessä onkin Pirisen heikoin teos, ei se silti ihan mielenkiintoista tavaraa ja tutustumisen arvoinen. Piriseen ensikontaktia hakevan kannattaa silti hankkia joku muu teos.