Transmetropolitan: Tarinoita Isolta Kylältä.

Englantilainen Warren Ellis nousi sarjakuvamaailman yleiseen tietoisuuteen 90-luvun lopulla alkaneella DC:n Transmetropolitanilla. Sitä ennen hän oli puuhastellut muutaman vuoden Marvelin leivissä, tuloksena lähinnä unohdettavia lyhyitä pätkiä supersankarisarjakuvissa. Onneksi Transmetropolitan sitten tyhjensi pajatson. Alunperin edesmenneen Helix-alamerkin alla julkaistu Transmetropolitan siirtyi varsin nopsaan Vertigo-tunnusten alle.

Epämääräiseen aikaan tulevaisuudessa, noin 2300-luvulle, sijoitettu sarja kertoo päähenkilönsä, Hunter S. Thompson-henkisen Spider Jerusalemin paluusta valtavan kokoiseen dystopiseen ja kovasti New Yorkia muistuttavaan "The Cityyn". Apokalyptisten kulttien, psykedeelisten huumeiden ja läpitunkevan kommersialismin täyttämä The City on melkoinen helvetin esikartano. Spider palaa aikaisempiin töihinsa, eli freelancerjournalistiksi kirjoittamaan sensaationhakuisia juttuja Motiivinaan Spiderillä on näennäisestä kivikovasta kyynisyydestään huolimatta totuuden esiin kaivaiminen korruption ja yhteiskunnallisen mädännäisyyden keskeltä. Sarjan alku koostuu lähinnä tunnelmaa luovien yksittäisten ilmiöiden ja tapahtumien kuvauksesta. Vauhdikkaasti sarjassa kuitenkin päästään joron jäljille. Sarjan loppuosa kertoo presidentinvaaleista, joissa mittaa toisistaan ottavat oikein ihmiskunnan valiot. Näiden ihmishirviöiden likapyykin selvittelyyn ja jälkien korjaamiseen Spider sotkeutuukin sitten kaulaansa myöten. Kuvitus sarjassa on viehättävän pikkutarkkaa. Ruudut pursuavat kaoottista kaupunkikuvausta, useita pieniä vitsejä on hajautettu taustojen sekaan.

Ilmestysmisvuosinaan sarja vielä jaksoi viehättää. Nykysilmään sarja tuntuu hieman väsähtäneeltä. Johtuuko sitten ikääntymisesta, mutta Spiderin kohkaus tuntuu nykyään keskenkasvuiselta vikinältä. Lievästä keskenkasvuisuudestaan huolimatta, tai ehkä myös sen vuoksi, sarja sisältää kitkerää yhteiskuntakritiikkia. Kohtalaisella frekvenssillä esiintyvä seksin ja väkivallan klassinen kaksoisakseli siirtää sarjan selvästi aikuiskategoriaan. Tuskimpa sarja lapsia kiinnostaisikaan, sen verran pitkiä monologeja se sisältää. Sen sijaan vihaisille nuorille miehille tai naisille sarja voi upota kuin kuuma veitsi voihin. Transmetropolitanin jälkeen Ellis ei suinkaan jäänyt laakereilleen lepäämään, vaan petrannut tasoaan entisestään. Transmetropolitanin jälkeiset sarjat ovatkin tätä tunnetuinta sarjaa suositeltavampaa luettavaa. Mikäli Ellisin tavarat sitten silmää viehättävät, kannattaa myös Transmetropolitaniin tutustua.

Suomeksi sarjaa ei olla julkaistu, mutta englanninkielisinä albumeina sarja on helposti ostettavissa nettikirjakaupoista.

We3: Eläinradalla.

Maineikkaan skotlantilaisen käsikirjoittajan, Grant Morrisonin viime vuosikymmenen ehkä kohutuin minisarja taitaa olla We3. Morrison on tuttu mies monen menestyssarjan takana. Hänestä tulee esittely blogiin vielä tulevaisuudessa, joten tässä yhteydessä en lähde sitä kertaamaan. 2000-luvun Morrison on huolestuttavasti haaskannut uudistamalla väsyneitä X-miehiä, Teräsmiestä ja Justice League of Americaa. Kehuttujahan nuo Morrison-versiot ovat, mutta miehestä olisi niin paljon parempaan. We3:n ohella Morrisonin viime vuosina DC:lle tehdyt muut minisarjat kuitenkin osoittavat, että mies ei suinkaan ole väsähtänyt tai menettänyt teräänsä.

We3 on kuin kyberneettisen ajan Ihmeellinen Vaellus. Koira Bandit, kissa Tinker ja kani Pirate ovat aseteollisuuden biomekaanisesti augmentoituja kokeellisia eläinkyborgeja. Kun kyborgeja ollaan määräämässä tuhottavaksi, jokin menee vikaan. Loppuun asti käytettyjen kehäraakkien pyrkimys takaisin eläimen arvoiseen elämään onkin sarjakuvan juoni yhdelllä lauseella kerrottuna. Eläinten oikeuksiin selvästi ottava sarja ei ole kuitenkaan lapsille sopivaa luettavaa sen sisältämän rajun väkivallan vuoksi.

Etenkin visuaalinen ilme minisarjassa on upea. Komeista piirroksista vastaa Ryhmä X:sta, All Star Supermanistä ja The Authoritystä tuttu Frank Quitely. Sarjakuvan ongelma, jos sitä ongelmaksi haluaa kutsua on minisarjan nopealukuisuus. Aikajanan rytmitys on tietoiseti Mangamaisen nopea. Mangatyylisiin pysäytyskuviin, close-uppeihin ja toiminnan pilkkomiseen on lisätty uutta, kokeellisempaa ruutujakoa ja sivusuunnittelua. Dialogi on enemmänkin augmen taation avulla puhuvien eläinten toistuvaan koodisanaston tehoon perustuvaa, ihmisten puhe sivuilla on lähes satunnaisen harvaa. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että sarja on sangen nopeasti luettu, eikä siitä riitä kerralla viihdettä edes yhdeksi illaksi. Mikäli pitempikestoisempaa eskapismia halajaa, sitä tästä ei etsivä löydä. Toki sarja on sen verran komea, että siitä riittää iloa vielä vuosienkin jälkeen. Itse en siitä kyyneliin liikuttunut kuten jotkun sarjasta kohkanneet olivat, eikä tarinassa eläinten surkuteltavan kohtalon alta sen syvällisempää pohdintaa löydy. Mutta mikäli joka pennostaan ei tarvitsee laskea kannattanee Morrisonin tai Quitelyn ystävän sarja itselleen lunastaa. Suomeksi sarjaa ei olla julkaistu, mutta sarjan löytyy melko edulliseen hintaan nettikirjakaupoista 104-sivuisen minialbumin muodossa.

Joakim Pirinen, kansankodin anarkisti.

Suomalaiset juuret omaava, muuta ruotsalainen Joakim Pirinen on tekee sarjakuvan lisäksi muutakin kuvataidetta ja proosaa. Sarjakuvantekijänä hän on valitettavan hitaasti julkaisevaa sorttia. Hänen ensimmäinen sarjakuvansa Välkommen til Sandlådan (Myrsky Hiekkalaatikolla) julkaistiin vuonna 1983. Sen jälkeen Pirinen on julkaissut vain hieman alle 10 albumia. Mikä on suuri vahinko, sillä Pirinen on Nero. Ensi vilkaisulta suttuisen piirrosjäljen alta paljastuu jo pienellä tarkastelulla huolellisesti rakennettu ja teknisesti ylivertainen jälki. Pirisen villi mustasävyinen tekniikka näyttää meille poikkeuksellisen elävän maailman. Hahmojen tunteiden tulkinta ei käy vaikeaksi, vaan ne hyökyvät räjähtämällä päälle Pirisen villeissä visioissa. Hurjasta anarkistisesta vauhdista huolimatta taustalla näkyy huolellinen sommittelu ja selvä visio kokonaisuudesta.

Iltaöinen ja utuinen Tukholma on Pirisen ominta maastoa, ja sinne suurin osa hänen sarjakuvistaan sijoittuukin. Tapahtumapaikat ovat usein hyvin arkisia. Metro, kerrostalot, työväenluokkainen lähiö tai virastot alkavat Pirisen illan myötä värittyä villin surrealistisin visioin. Viha-rakkaussuhde kansankotiin saa Pirisen tarkastelemaan sitä pinnalta lapsenomaisin keinoin, näkökulma on usein lapsien tai psyykkisesti häiriintyneiden aikuisten. Tästä näkökulmasta Pirinen kyselee muka tyhmiä maailmasta ja kaiken tarkoituksesta hersyvän humoristisesti. Byrokratiaa, pikkusieluisuutta, porvarillista hapatusta ja kansallisia institutioita Pirinen runtelee anarkistisella innolla. Vaikka hänen hahmonsa ovat tavallisesti rumia, yksinkertaisia ja häiriintyneitä niin Pirinen piirtää heitä semmoisella lämmöllä, että niihin ei voi olla rakastumatta.

Pirisen sarjakuvauran aloittanut Myrsky Hiekkalaatikolla ei suinkaan ole mitään juveniliaa vaan mestari oli iskussa heti alkumetreiltä. Piriseen tutustujalle teos on hyvä ensi askel, sillä kyseessä on yksi hänen parhaista teoksistaan. Siitä puuttuvat pitemmät, ajoittain jopa jaarittelevat tarinat. Myös kokeellisempi materiaali jää vielä tuleviin teoksiin. Opuksessa esitellään ensi kerran yksi Pirisen luottoaiheista. Hiekkalaatikon hirmut on saman hiekkalaatikon ympärillä kasvaneiden lasten mielikuvituksen lentoa ja lapsenomaisen terävää analyysiä aikuisten maailmasta. Kirjan alkuperäistä suomennosta on hurjan hinnan takia turha metsästää divareista. Kannattaa panostaa Suuren Kurpitsan edelleen myynnissä olevaan toiseen painokseen. Kohtuuhintaisen opuksen ainoa huono puoli on tekstin ja kuvien pieni koko. Heikommassa valossa menee helposti tihrustamiseksi.

Seuraava teos onkin sitten Pirisen tour de force. Ruotsissa melkoiseen menestykseen kiirinyt Socker-Conny julkaistiin myös Suomessa 80-luvun lopulla nimella Sokeri-Sakari. Riemuisan anarkistinen teos kertoo jo Myrskyssä Hiekkalaatikolla vilahtaneen persoonallisuushäiriöisen tuholaisen, Sokeri-Sakarin, amokmaisen juoksun halki Tukholman, tarkoituksenaan saada rahaa muovailuvahan varastamisesta saatuihin sakkoihin. Sokeri-Sakarin laukoessa one-linereita hänen sekoittaessaan viattomien sivustakatsojen elämän seuraa kuin junaonnettomuutta. Meidän keski-ikäistenkin sisällä asuva teini nauttii kyllä Sakarin railakkaasta hälläväliä-asenteesta. Teoksen suomennoksen hankkimiseen pätee täsmälleen samat sanat kuin Myskyyn Hiekkalaatikossa.

Seuraavaksi suomeksi julkaistiin Jalavan toimesta Kaasua, Komisario Likanen (Gas). Kyseessä on hyvin Myrskyn Hiekkalaatikolla kaltainen teos, sisältäen kuitenkin myös pitempää materiaalia. Tässä sarjakuvassa Pirisen tyyli alkaa muuttua kokeellisemmaksi ja ruutujakoa rikkovammaksi. Erinomainen opus tämäkin. Uusintapainosta ei olla otettu, mutta teos on kuitenkin löydettävissä divareista kohtuuhintaan. Gasin jälkeen Pirinen pitikin 12 vuoden tauon sarjakuvista. Suuri Kurpitsa julkaisemassa Soin Kaikki Venäjän Värit -albumissa koottiin muita julkaisemattomia alkupään tarinoita. Tätä sarjakuvaa lienee toivotonta etsiä enää divareista.

Vuosituhannen vaihteessa Pirinen alkoi taas piirtämään sarjakuvaa, ja uusi alku olikin vahva. Seuraavat kaksi albumia sisälsivät lähinnä Piriselle tyypillisiä lyhyitä, sivun tai korkeintaan muutaman pituisia intensiivisiä tarinoita. Vanhojen tuttujen, kuten Sokeri-Sakarin ja Hiekkalaatikon Hirmujen seuraan ilmestyi Pirisen uusi vakiosankari, neuroottinen ja ylianalysoiva Beppo-karhu, jonka kaikki suunnitelmat päättyvät hänen kerrostaloyksiönsä roskikseen. Ensimmäistä albumia, Meitä Kustaan Silmään, metsästävän kannattaa laittaa toivonsa siihen että Suuri Kurpitsa julkaisee albumista uuden painoksen. Toisesta, eli Hiekkalaatikon Perillisistä löytyy vielä painosta.

Tuorein Pirinen, Kalmasen Herrasväen Aviopulmat onkin sitten isokokoisempi, paksumpi ja kokeellisempi. Rikkaan, mutta onnettoman SM-remeleihin pukeutuvan Kalmasen nukkeperheen ympärille kasattu tarina on mielenkiintoinen, mutta ei Piristä parhaimmillaan. Vaikka kyseessä onkin Pirisen heikoin teos, ei se silti ihan mielenkiintoista tavaraa ja tutustumisen arvoinen. Piriseen ensikontaktia hakevan kannattaa silti hankkia joku muu teos.

Fables: Satumaan uudet tuulet.

Vuonna 2002 julkaisunsa alkanut Fables on DC:n Vertigo-alamerkin myydyin tuote tällä hetkellä. Sarjaa käsikirjoittaa Bill Willingham, jolla kohtuullisesta iästään huolimatta on yllättävän vähän meriittejä ennen Fablesin menestystä. Roolipelibusineksessa oloittanut amerikkalainen vietti 80- ja 90- luvun lähinnä tehden satunnaisesti ilmestyneitä, ja laadultaan korkeintaan keskinkertaisia viritelmiä indie-yhtiöille. Vuosituhannen vaihteesta hän sitten siirtyi kirjoittamaan pelkästään DC:lle. Willingham teroitti kynsiään käsikirjoittamalla kaksi kohtuullista minisarjaa, Thessaliad ja Proposition Player. Thessaliad kertoi Sandmanistä tutun mahtavan Thessaly-noidan tarinaa. Willingham muuten myöhemmin palasi Thessalyn tarinaan minisarjassaan Witch for Hire. Proposition Player puolestaan oli hieman sekava tarina sattumalta jumalaksi päätyneestä uhkapelurista.

Fables olikin sitten hittituote melkein alkumetreiltä asti. Napakasti puoliovelalla murhamysteerillä käynnistynyt sarja kertoo New Yorkiin majoittuneesta satumaailmasta karanneista hahmoista. Mystisen Vastustajan valloitussota on ajanut tutut satuolennot pois kotitannuiltaan. Pitkään jatkuneen evakon seurauksena satuhahmot ovatkin hyvin kotiutuneet arkiseen nykymaailmaan ja ovat muodostaneet naapurustoonsa oman yhteiskunnan, sheriffeineen ja pormestareineen päivineen. Vanhat kaunat onkin yhteisen koettelemuksen myötä soviteltu, ja sheriffinä toimiikin koko saagan yksi päähenkilöistä, Iso Paha Susi. Ihmismuotoon muuntuva susi pärjääkin vielä kaupungissa, muiden eläinhahmojen asustaessa syrjäisellä Farmilla. Vaikka sarja kertookin saduista, on kyseessä ehdottomasti aikuisten sarjakuva. Sadun illuusiot vaihtelevatkin nopeassa tahdissa varsin raadollisten reaalimaailmaan sopivampien tapahtumien välillä. Nopeasti sarjan myötä käykin selville, että Vastustaja ei tyydy satumaihin, vaan haaveilee myös meidän maailmamme valloituksesta. Lähestyvään sotaan liittyvät tarinat nousevatkin keskiöön melko pian. Satumaailmoille sopivasti tarinaan kuuluvat myös romanssit, kuten mm. Suden ja Lumikin välillä tapahtuukin. Tällä hetkellä tarinassa ollaan jo numerossa 92, ja tarinat liittyvät pitkälti sodan seurauksiin ja muuhun sodanjälkeiseen aikaan.

Sarja alkaa jäntevästi, ja etenkin sotaa edeltävän vaiheen alkuosat ovat varsin viihdyttävää luettavaa. Willingham ei salaa poliitisiä mieltymyksiään. Siltikään Fabletownin selkeä analogia Willinghamin fanittamaan nykypäivän Israeliin haittaa vähemmän kuin mitä odottaisi sillä Willingham ei onneksi kuitenkaan innostu laajempaan kommentaariin nykypäivän politiikasta. Sarjan pahimmaksi ongelmaksi muodostuukin sen tapa ratkaista juonen dilemmoja. Yltiöpäisen Deus ex Machinan käyttö täyttää maailman irtonaisilla ylimaallisen mahtavilla voimilla jotka varsin epäloogisesti tuppaavat tehtävänsä hoidettuaan jäämään roikkumaan vain epämääräisesti uhkaavina juonenpätkinä. Huolimatta lupauksistaan pitää satuolentonsa raadollisina Willingham hellii suosikkejaan, etenkin susihukan ydinperhettä yltiömakeuteen asti. Satumaailman ykkösperhe ei voi olla väärässä, ainakaan tässä sarjakuvassa. Myöskään maailmanrakentajana Willingham ei ole parhaimmillaan, hauskoja ideoita lukuunottamatta Fables-universumin sisäisen logiikan aukot eivät kestä yhtään lähempää tarkastelua. Sarja muutenkin menettää teräänsä ja oikeastaan laimentaa koko ideansa tarinan siirryttyä osittain takaisin satumaailmoihin. Viihdyttävää tarina on kyllä loppuun asti, se myönnettäköön. Mitään myöhempien päivien Sandmania lukijan ei kuitenkaan kannata odottaa.

12 Eisnerpalkintoa kahminut sarja on synnyttänyt useita spin off -sarjoja. Merkittävin niistä on edelleen jatkuva ja selvästi komediallisempi Jack of Fables, joka kertoo useasta eri sadusta tutun veijarimaisen konkarin tarinaa. Satujen lisäksi Jack of Fables sukkuloi elokuvakerronnan synnyttämien maailmojen ja kliseiden seassa. 1001 Nights of Snowfall on puolestaan upeasti kuvitettu tarinakokoelma pääsarjan tapahtumia edeltäviltä ajoilta, ja on ehkä suositeltavin ostos Fablesien maailmaan perehtyjälle. Tuore Cinderella: From Fabletown with Love kertoo puolestaan ninjamaiseksi vakoojaksi ryhtyneestä Tuhkimosta. Suomeksi Fablesia ei olla vielä julkaistu, mutta aiheesta on kuitenkin väitöskirjan tehnyt Karin Kukkonen Tampereen yliopistolta helmikuussa 2010.

Will Eisner, sarjakuvaromaanin isäpuoli.

Edesmennyttä Will Eisneria on usein tituleerattu sarjakuvaromaanin isäksi. Totta toinen puoli, nimittäin toinen puoli Atlanttia. Euroopassahan aikuissarjakuvan nousu tapahtui kauan ennenkuin Yhdysvalloissa hoksattiin sarjakuvien olevan muutakin kuin ajanvietettä tenaville. Will Eisner nosti yhdysvaltalaiset aikussarjakuvat yleiseen tietoisuuteen 1978 julkaistulla teoksella Talo Bronxissa. Vuonna 1917 syntyneelle Eisnerille sarjakuvan uudistaminen ei ollut mikään uusi asia. New Yorkilainen Eisner alotti sarjakuvan parissa jo kouluaikoina. Nopeasti hän ymmärsi sarjakuvista myös niiden liiketaloudellisen puolen. Jo 30-luvulla hänellä oli jo oma piirtäjätalli joka tuotti edullista sarjakuvaa massamarkkinoille. Vuonna 1939 hän osui napakymppiin.

Denny Colt, eli The Spirit oli uuden ajan sankari. Samaan aikaan syntyneisiin muihin sankareihin, kuten Teräsmieheen ja Lepakkomieheen verrattuna sarjakuva on jopa moderni. Konsepti on kyllä nähty sittemmin juuri Spiritin innoittamana moneen otteeseen. Naamioitunut sankari ratkoo rikoksia ystävällismielisen poliisipäällikön myhäillessä vieressä. Spiritin kanssa Eisner pystyi kuitenkin panostamaan laatuun. Piirrosjäljessä nähtiin nyt ensi kertaa massamarkkinoilla aikuistuneen Eisnerin huolellinen tekniikka. Ruudut ovat huolella sommiteltuja, ihmishahmot jopa karrikoidun eläviä. Tarinoiden taustalla näkyy komeasti 30-luvun laman ja toisen maailmansodan ränsistämä Amerikka. Tarinat vaihtelevat sujuvasti Noir-henkisistä draamoista kevyisiin hupailuihin, kauhutarinoista romansseihin. Romanssiherkkyyden kannalta olennaista olivan Spiritin naishahmot. Upeat ja uhkeat naishahmot ovat lukijan mieleen tänäkin päivänä. Sarjakuvan ikä huomioonottaen Spiritin naiset olivat muutenkin poikkeuksellisia, älykkäitä, aktiivisia ja rohkeita. Ikimuistoisimpia näistä lienevät P'Gell ja Sand Saref. The Spirit ilmestyi säännöllisesti vuoteen 1952 asti. The Spiritiä on julkaistu suomeksi Tapiiri-lehdessä 80-luvulla. Mikäli haluaa spiritiin tutustua Suomeksi, niin helpoiten tuo onnistuu hankkimalla divareista joku Jalavan 90-luvulla julkaisemista albumeista. Vuonna 2008 ensi-iltansa saaneen elokuvan nähneet älköön pelästykö, sarjakuva on epäonnistunutta elokuvaversiota paljon parempi.

Will Eisnerin uuteen, ansaittuun nousukiitoon siivittänyt erinomainen Bronxilaisen Dropsie Avenuen asukkaiden kohtaloista lamavuosien loppuaikoina kertova A Contract With God (Talo Bronxissa) sai pian jatkoa. Seuraavaksi ilmestyneet scifitarina Life on Another Planet ja lyhyitä humoristisia kohtaamisia sisältävä New York, the big city ovat piirrosjälkea lukuunottamatta keskinkertaista tavaraa, eivätkä Eisneriä halajavalle keräilijälle ole ensi-sijaisella ostoslistalla. Sen sijaan seuraavat kolme ovat kaikki Eisnerin corpuksen aarteita. The Dreamer (suomennettu nimellä Uneksija) kertoo Eisnerin sarjakuvauran alkuvaiheista suuren laman loppuvaiheissa ja nykyaikaan sijoitettu The Building kertoo sentimentaalisesti yhden liikerakennuksen tarinan. A Life Force (Elinvoima) näyttäytyy tässäkin joukossa edukseen. Jopa mestariteokseksi tituleerattu sarjakuvaromaani voisi olla suoraa jatkoa Talolle Bronxissa. Dropsien Avenuella ei elämä edelleenkään ole helppoa fasismin noustessa Euroopassa ja toisen maailmansodan lähestyessä.

Seuraava kolme Eisnerin opusta kuuluvat myös pakolliselle lukulistalle. To The Heart of the Storm (Myrskyn silmään) voisi olla Talon Bronxissa ja Elinvoiman rinnakkaisteos. Suoraan omaelämänkerrallinen 208-sivuinen teos kertoo Eisnerin oman tarinan sotaa edeltävältä ajalta. Invisible People (Näkymättömiä ihmisiä) taas on Eisnerin pessimistisin teos. Se kertoo kolme tarinaa, joissa muiden välinpitämättömyys johtaa pienen ihmisen tuhoon. Harmillisesti suomentamaton Dropsie Avenue sitten viimeistelee Eisnerin tarinat kyseiseltä kadulta. Eisnerin sarjakuvaromaanit käsittelevät useimmiten historiallisia juutalaisyhteisöjä. Etenkin myöhäistuotanto käsitteli usein antisemitismiä.

Eisnerillä on hämmästyttävän eläväinen kynänjälki. Hänen taipumuksensa hieman vanhakantaiseen melodraamaan ei kalpene Eisnerin ylivertaisen kyvyn selkeyttää monimutkaisiakin tunteita ja tapahtumia yhdessä ruudussa. Tämä tekeekin hänen teoksensa erinomaisen helposti lähestyttäväksi laajalla ikäskaalalla. Aivan lapsia teokset tuskin viehättävät, muuta teini-iästä eläkkeelle lienee sopiva kohderyhmä. Eisneriä lukiessa ovat kyynelet herkässä, tällaisella kyynikollakin. Alkukielella nettikaupoista löytyy kaikista teoksista painoksia. Mikäli Eisneria halajaa suomeksi, niin suurin osa löytyy kyllä kohtuuhintaisina yleensä 6-20 euron hintaan divareista. Ainoastaan Talo Bronxissa on pienen painoksensa vuoksi noussut kohtuuttomiin, 50-100 euron hintoihin.

Eisner menehtyi vuonna 2005. Hänen mukaansa on nimetty Yhdysvaltain sarjakuvateollisuuden nimekkäimmät vuotuiset palkinnot, Eisnerit.

Preacher: Saarna-miehen tiellä pitää.

90-luvun lopun kohutuin DC:n Vertigo-linjan sarjakuva taisi olla Garth Ennisin Preacher. Jo moneen kertaan mutta viime hetkellä perutun elokuvan aiheeksikin pyrkinyt sarjakuva rikkoi monia tabuja, ainakin ison sarjakuvayhtiön tuotantoja tarkastellessa. Mutta oliko Preacher niin kovaa tavaraa kuin osa faneista väittää? Onko se välttämätön tutustumiskohde sarjakuvan ystävälle?

Pohjois-Irlantilainen Garth Ennis nousi sarjakuvaväen tietoisuuteen yhtenä DC:n Hellblazerin käsikirjoittajana. Etenkin sarjan Dangerous Habits-jatkumo nousi nopeasti yhdeksi Hellblazerin lukijoiden suosikeista. 1995 Ennisille annettiinkin sitten lipa tehdä Vertigon uudeksi lippulaivaksi lanseerattu Preacher. Uutena Sandmanina mainostettu, ja jo alussa väkivaltainen Preacher alkoikin rätväkästi. Judeo-kristittyä mytologiaa hämmentävä Preacherin kosmologia ei tosin osu yhteen Vertigon muiden isojen poikien sarjoissa, mutta eipä sitä olla Vertigossa ennen tai jälkeenkään syntinä pidettu.

Sarja alussa varsin selkeän messiaanisen anagrammin omaava päähenkilö, pastori Jesse Custer saa uskonkriisin parissa painiessaan elämänsä herätyksen. Mystinen taivaasta karannut Genesiksenä tunnettu henki yhdistyy Jesseen siirtäen samalla Jessen seurakunnan tuonpuoleiseen. Hengen avulla vastustamattoman käskyvoiman saanut Jesse aloittaa siltä tein matkan halki yhdysvallan, tavoitteinaan itsensä herra Sebaotin nitistäminen. Seurakseen Jesse saa entisen, ja nopeasti myös nykyisen tyttöystävänsä Tulipin sekä ankarasti rellestävän irlantilaisvampyyri Cassidyn. Custerin matka jumalaansa teilaamaan ei kuitenkaan suju ongelmitta. Vastaansa hän saa kaksi vuosituhatta suurta salaisuutta vaalineen salaperäisen ja mahtavan Graali-järjestön. Jottei tämä riittäisi, taivas lähettää vielä pysäyttämättöman kuoleman pyssymieheen, The Saint of Killersin Jessen perään.

Sarja lainaa kohtuullisen komeasti länkkärien tarinankertomisperinteitä. The Grailin salaisuus on kaikessa koomisuudessaan ennismäisittäin karkean viihdyttävä. Kuten aina, Ennis on lahjakkaimmillaan tietyssä male-bonding kuvauksessaan Jessen ja Cassidyn valillä. The Saint of Killers on perin herkullinen pahuuden inkarnaatio. Mutta tässä olivatkin ne sarjan hyvät puolet. Toki tarkoituksella Jesse on mustavalkoinen persoona. Mutta tarvitseeko hänen olla masentavan yksinkertainen typerys. Ennis toki tarkoituksella haluaa hahmoilleen negatiivisia piirteitä, mutta etenkin loppusarjan Jessen korokkeelle nostaminen tuntuu kerta kaikkiaan vastenmieliseltä hänen pässinpäisen öykkäröintinsa jälkeen. Myöskään typerän naiivit vastapelurit eivät tee Jessea yhtään enemmän tykö. Lisäksi sarjan silmiinpistävän homofobiset ja xenofobiset sävyt tuntuvat nykyaikana kovin kiusallisilta. Etenkin sarjan loppupuolen pahamainesta hevosvarkausepisodia typerämpää ja lapsellisempaa yksittäistä numeroa saa Vertigo-tuotteista hakea. Tarinan lupaavasta alusta huolimatta Ennis ei kosmologiaansa yhtään syvennä. Tarkoituksellisesti shokkiarvoa hyväksikäyttävät graafisen vakivallan kuvaukset vanhenevat melkoisen nopeasti vailla muuta sisältöä pelkäksi väsyneeksi fasistiseksi voimafantasiaksi. Taivas ja sen motiivit jäävät kovin pinnallisiksi. Kaiken kruunaa sarjan loppuratkaisun lattea mielikuvituksettomuus. Näin ateistina sarjan järjestäytyneen uskonnon kritiikki ei tietenkään haittaa, päin vastoin. Sitä vain toivoo, että Ennis olisi tehnyt sen edes vähän paremmin. Kaunishan kakku on, mutta höttöä sisältä.

Mikäli sarjaan haluaa jostain syystä tutustua, nettikirjakaupoista se kyllä löytyy 9-osaisena kokooma-albumisarjana. Suomeksi sarjaa ei olla ehditty julkaista.

Black Hole: Mustista ja vähän muunkin värisistä aukoista.

Tummäsävyisten ja usein enemmän tai vähemmän friikahtavien sarjakuvien tekijän, amerikkalaisen Charles Burnsin kiistaton mestariteos on aikoinen Kitchen Sinkin ja Fantagraphicsin 12-osaisena minisarjana julkaistu Black Hole. Alkuperäiset lehdet taitavat olla mahdottomia enää hankkia, mutta onneksi sarjasti on julkaistu kokooma-albumi joka ilahduttavan suuret painokset ovat pitäneet teoksen jatkuvasti saatavilla, ja vieläpä kohtuulliseen hintaan tukevana 368-sivuisenä pakettina.

Levotonta ahdistusta tihkuva hienovarainen kauhusarjakuva on kertomus kuvitteellisen the bugiksi nimetyn sukupuolitaudin riivaamasta Seattlen myöhäisteineistä. The bug aiheuttaa enemmän tai vähemmän näkyvän ulkonäköä muokkaavan mutaation sairastuneissa. Sairaus leviää nopeasti suuresta tartuttavuudesta ja leimaavuudesta huolimatta teinien hormonikyllästeisen vapaa-ajanvieton seurauksena.


Tarinan keskiössä on tavallisen teinin, Keithin haparoivat yritykset lähentyä suosittua Chrisiä. Chrisin sairastuessa the bugiin kertomus jakaantuu, vain välillä risteytyen terveen Keithin elämään ja hylkiönä yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuvaan Chrisin elämänvaiheisiin. Molempien joutuessa kamppailemaan teinien ikätoverien joukkopaineen ja aikuisen itsensä löytämisen välillä, nousevat luopumisen ja löytämisen elämykset vähitellen pinnalle ja tuovat uutta energiaa välillä toivottomaksi käyvään Black Holen maailmaan. Burnsin selkeä ja rohkea tyyli on Black Holessa parhaimmillaan. Sairauteen liittyvä metallinhohtoiset sävyt ja voimakkaat kulmat herättävät muistuttavat aavistuksen hyönteismäistä metamorfoosia luoden tarinalle vahvan, mutta hienovaraisen toiseuden ilmapiirin. Toisaalta aidontuntuinen 70-luvun teinimaailman nostalgiset sävyt tuovat kaivattua lämpöä tarinaan.

Burns kuljettaa tarinaa letkeän luontevasti, sopivan harvakseltaan näkyvät kireät leikkaukset rytmittävät tarinaa kauhusarjakuvalle toimivasti. Toisaalta kyseessä on yhtä paljon kasvu- kuin kauhutarina. Teoksen yhtään sitä peittelemättä sitä voi lukea teini-iän ahdistukselle, joissa selkeän fallisia ja vaginaalisia mutaatioita luova muutosagentti, the bug, toimii jopa alleviivaavana raskauden, puberteetin tai HIV-infektion metaforana. Jokatapauksessa Black Hole on yksi merkittävimmistä moderneista amerikkalaisista sarjakuvaromaaneista, ja suositeltavaa kelle tahansa aikuisemmasta sarjakuvasta kiinnostuneelle. Jalava julkaisi sen suomeksi vuonna 2007 nimellä Musta Aukko. Löytynee ainakin alan erikoisliikkeistä.

Scott Pilgrimin ihmeellisempi elämä.

Viimevuosien yksi isoimmista indiehiteistä on ollut kanadalaisen Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim. Oni press-kustantamon isoin hitti kertoo vasta collegesta valmistuneesta indiepopparista, Scott Pilgrimistä. Haaveileva ja hieman nahjusmainen Scott soittaa bassoa hauskasti nimetyssä Sex Bob-Ombissa. Tarina polveilee nykypäivän Torontossa bändin ja Scottin ihmissuhdepulmien tiimoilla. Kantavana teemana on Scottin tuore suhde, särmikäs tsupparityttö Ramona. Ramonalla vaan on painolastinaan 7 pahaa ex-poikaystävää, ja jotta Scott pääsisi Ramonan kanssa seurustelemaan, on hänen päihitettävä koko katras.

Nokkelan humoristisen ja luontevan dialogin omaava, vaikkakin hieman junnaava ihmissuhdedraama vaihtelee surrealistisen ja videopelivaikutteisen ex-poikaystäviä vastaan käytävän kamppailun kanssa. Ramonan poikaystävät näet omaavat kaikki merkillisiä voimia, kuten vaikkapa vegaanivoima tai tyrmäävä bassokuvio.Piirrosjälki on yksinkertaisen tyyliteltyä. Vahvat mangavaikutteet tekniikassa näkyvät selvästi, ja tässä tapauksessa ne toimivatkin oikein hyvin. Huolimatta päähenkilön ilmeisestä keskenkasvuisuudesta ja itsekkyydestä, herättävät Scottin elämänvaiheet miellyttäviä assosiatioita omasta menneisyydesta. Nuoremmat lukijan saavat digata Scottia ilman sitä kuulua nostalgiaa.

Sarjasta ollaan julkaisemassa elokuvaa nimellä Scott Pilgrim vs. the World. Elokuussa 201o ensi-iltansa saavan pääosassa tullaan näkemään Sukuvian, Junon ja Superbadin nörtti-ikoni Michael Cera.Sarjakuvaa julkaistaan 200-sivuisina pokkareina. Kuusiosaiseksi tarkoitetusta sarjasta on julkaistu tällä hetkellä viisi pokkarikokoista osaa. Sarjasta on otettu jo useita kohtuuhintaisia painoksia, joten niitä on nettikirjakaupoissa kyllä hyvin saatavilla. Ja jos arvata pitäisi, veikkaisin suomennoksenkin ilmestyvän vuoden-kahden sisällä. Scott Pilgrim onkin kepeää ja nokkelaa nerdcoremenoa kaipaavalle varsin viihdyttävää luettavaa, mutta mitään syvällisempiä elämyksiä ei kannata odotella.

Jimmy Corrigan, maailman fiksuin tenava.

Chris Waren omalaatuisessa Acme Novelty Libraryssä alunperin 90-luvun aikana julkaistu Jimmy Corrigan, the Smartest Kid in the World lienee vuosituhannen vaihteen kohutuin yhdysvaltalainen graafinen romaani. Vuonna 2000 julkaistu kokonaisuus on nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana myynyt hämmästyttävän hyvin huomioonottaen että kyseessä on kohtuullisen haastava 380-sivuinen aikuissarjakuvanjärkäle.

Osin omaelämänkerrallisiin elementteihin pohjautuva sarjakuva nojaa vahvaan visuaaliseen ilmeeseen. Osin toistuvien ikonien kautta rakentuva enimmäkseen syvän arkista maailmaa kuvaava teos, ja toisaalta Waren käyttämä ruutukompositio ja unien ja muistojen muokkaama mahtipontinen arkkitehtuuri tuo välillä mieleen Winsor McCayn maineikkaan pikku Nemon. Waren symbolisen kuvakielen sisäistämiseen menee aikaa ja vaivaa, mutta se palkitsee.

Sarjakuvan runkona toimii tarina Jimmy Corriganista, arasta ja epävarmasta keski-ikää lähestyvästä miehestä joka lähtee dominoivalta äidiltään salaa tapaamaan kauan sitten kadonnutta isäänsä. Jimmyn tapa paeta todellisuutta syviin haaveisiin on pitänyt hänet yksinäisenä ja jättänyt hänet hieman lapselliseksi. Aivan erilaisen isän kuin unelmissa ja isän uuden perheen kohtaaminen herättää uudenlaisia konflikteja Jimmyn halujen ja kykyjen välillä. Vai ovatko isä ja poika niin erilaisia sittenkään. Melankolian ja tragikomiikan vaihdellessa kirja peilaa suvun historian kautta isä-poikasuhteen uutta rakentamista.

Jimmy Corriganin lukeminen on usein haastavaa. Ware testaa lukijoidensa kärsivällisyyttä piilottamalla sanomansa näennäsen yksinkertaisen tekniikan alle. Mikäli tämäntyylistä taiteellisempaa sarjakuvaa ei ole harrastanut, teos saattaa olla liian vaikeaselkoinen, ja monelta se onkin jäänyt kesken. Teoksen arvon on moni kiteyttänyt tekotaiteelliseksi paskaksi. Aivan väärässä eivät arvostelijat ole, mutta eipä sitä taidetta ilman kovaa yritystä muutenkaan syntyisi. Machofantasian fanit voivat tutkailla supersankareitaan, niitähän riittää. Meidät tekotaiteellisen paskan ystävät Jimmy Corrigan täyttää sillä itsellään vallan tyydyttävästi. Teos kannattaa hankkia kovakantisena, sillä ainakin allekirjoittaneen edulliseen pehmytkantiseen versioon oltiin taidettu käyttää erityisen edullista liimaa, ja kannet irtosivat ensimmäisellä lukukerralla. Lisäksi opuksen pieni sivukoko aiheutti tekstissä välillä käytetyn kaunokirjoituksen lukuvaikeuksia.

Planetary: Maailmassa on virhe.

Warren Ellisin palkittu ja pitkään tuotantovaikeuksien kynsissä ollut 27-osainen DC:n kustantama 1998-2009 julkaistu metasupersankaritarina on nyt odotetusti ostettavissa koostealbumeina. Wildstorm universumiin sijoitettu, ja sille tyypillisesti kyseessä on aikuiseen makuun rukattu suuren mittakaavan scifisarja DC:n perusuniversumin raadollisemmasta rinnakkaistodellisuudesta. Wildstormin maailmahan oli aluksi mitättömien ja hyvällä tahdolla korkeintaan keskinkertaisten sarjojen kuten Gen13 ja WildC.A.T.s myötä haukotuttavan tylsä, mutta DC:n 1990-luvun lopun päätös sijoittaa huippukäsikirjoittajien tarinoita Wildstormin maailmaan on tehnyt tehtävänsä. Planetaryn lisäksi esimerkiksi kovatasoiset The Authority, Ex Machina, Astro City ja Global Frequency ovat sijoitettu sinne.
Ellisin itsensä mukaan sarja ei kerro supersankareista itsestään, vaan supersankarikonseptin synnystä ja evoluutiosta.Ellisin teemana on ollut yhdistää viktorianaikaiset ja pulp-ajan tarinat samaan jatkumoon supersankareiden kanssa. Ja vallan sutjakasti Sherlock Holmes, Doc Savage tai Tarzan-analogit sekoittuvatkin sujuvasti Godzilla-, Teräsmies-, Hulk ja John Constantine-analogien kanssa rakentamaan Wildstorm-universumin salattua historiaa.

Sipulin lailla kuoriutuvaa tarinaa 2o. vuosisadan salaisesta historiasta ja sitä varjoista manipuloivista hahmoista lukee kuin parastakin jännäriä. Nurkan takana on aina uutta ja yllättävää. Ellisin mielikuvitus laukkaa täällä villeimmillään. Eivätkä päähenkilötkään aivan tavallisia ole. Mysteerisen Neljännen Miehen johtama ja näennäisesti rajattomat resurssit omaavan Planetary-järjestön operatiivinen kärki, mahdottomuuksien arkeologeiksi määritellyt tappava Jakita Wagner, salaperäine Eliah Snow sekä sosiaalisesti rajoittunut The Drummer matkustavat ympäri maailmaa epätavallisia ilmiöitä tarkkailemassa ja keräämässä tietoa jotain salattua tarkoitusta varten.

Sarjaa piirtäneen John Cassadayn kehuttu tyyli taipuu ajattoman oloiseen jugendhenkiseen tulkintaan klassisista populaarikulttuurin ympäristöistä ja teemoista. Läpi viime vuosisadan liikkuva tarina hyötyy selvästi yhden piirtäjän tarkasta jäljestä.
Toki Ellisin teoksissa taytyy ottaa aina huomioon, että Ellis ei ole mikään luonnontieteilijä. Todellakaan. Tiedettä sivutessa sarja menee tyypillisen Ellisläisittäin metsään ja vauhdilla. Onneksi kunnon salaliittoteorioita eivät tieteelliset faktat ole ennenkään horjuttaneet, joten miksi niiden pitäisi fiktiossakaan menoa haitata.

Sarja on koottu neljänä kohtuuhintaisena ja tuotatoarvoiltaan laadukkaana albumina. Kahden ensimmäisen albumin sisällön voi ostaa myös hintavana kovakantisena Absolute Planetary-editiona. Itse en Absolute Planetaryä ole vielä nähnyt, joten sen absoluuttisesta tarpeellisuudesta en osaa sanoa. Planetaryn crossover-seikkailuja on koottu Crossing Worlds albumiin. Tämä on selvästi perustarinaa heikompaa materiaalia, joten se kannattaa hankkia vasta neljään varsinaiseen albumiin tutustuttuaan.

The Northlanders: Viikinkielämää, ei sen enempää.

DC:n aikuissarjakuvaa julkaisevan Vertigon lipun alla julkaistava The Northlanders on viime vuosikymmenen yhden lupaavimmista nousevista kyvyistä, Brian Woodin käsialaa. 2000-luvun alkupuolella Wood julkaisi muutaman maukkaan albumin ja minisarjan indieyhtiöille. Näistä lähinnä Couriers ja Demo ovat tutustumisen arvoisia. Molemmista löytyy tuoreet painokset hyvinvarustetuista nettikirjakaupoista. 2005 Wood teki sitten avauksen isolle yhtiölle. Vertigon julkaisema DMC on hivenen keskinkertainen, nykyään jo hieman väsähtänyt kertomus uuden kansalaissodan romahduttaneen Manhattanin lähitulevaisuudesta.

Sen sijaan 2007 käynnistynyt The Northlanders onkin sitten toista maata. Tähän mennessä 26. numeroon ennättänyt fiktiivinen, mutta historiallisesti varsin validin sarjan taso on pysynyt tasaisen korkeana tähän asti. Jatkuvajuonisen tarinan sijaan The Northlanders koostuu sekä pidemmistä 6-8 lehden mittaisista tarinakaarista että lyhyemmistä, lehdessä tai kahdessa kerrotuista episoideista. Vielä kaaret ovat olleet täysin erillisiä ja eri ajanjaksoihin sijoittuvia kokonaisuuksia, mutta veikkaisin Woodin vielä palaavan ainakin joidenkin tarinan henkilöiden elämää seuraamaan.

Woodin kerronta on jäntevää ja jopa sagamaisen runollista. Viikinkiajan elämää ei kaunistella, aikuissarjakuvan tyyliin väkivaltaa ei peitellä. Toisaalta Wood ei myöskään sorru ylettömiin hurmejuhliin, vaan väkivaltaa sisältävät kohtaukset ovat nopeita ja hiestä karheita.
Turhia mytologisoimatta Wood kuvaa hyvin kompleksista kunniakoodiston sitomaa viikinkimaailmaa. Usein tarinat koskevat viikinkiyhteiskunnan kalskahtelua ulkomaailmaa vastaan, kuten ensimmäisen tarinakaaren Miklagardista eli Konstantinopolista palaavan Svenin tarinassa tai tilanteissa joissa tarinat tapahtuvat viikinkialueiden ulkopuolella, viikinkien ryöstelyn köyhdyttämässä Englannissa tai viikinkien valloittamassa Irlannin kolkassa. Kuvitus on toistaiseksi ollut onnistunutta, Wood käyttää kohtuullisen tuntemattomia nimiä ilmeisen tarkoituksella. Viikinkiajasta onkin ennen tätä puuttunut tälläinen rätväkkä realisti. Karskien viikinkien disneyttämisen olikin jo aika riittää. Kaikenkaikkiaan The Northlanders on viikinkisarjakuvan ehdotonta aatelia ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen, mikäli aiheesta yhtään on kiinnostunut.

The Northlandersia ei olla vielä suomennettu, joten sarjasta kiinnostuneelle suositellaan sarjan kahdeksan ensimmäistä numeroa kokoavaa albumia, Sven the Returnedia, jota useimmista kansainvälisistä nettikirjakaupoista saa Vertigon tyyliin alennettuun hintaan.

Love and Rockets: Sukkula Venukseen.

Love and Rockets on se suurin ja kaunein amerikkalaisista indiesarjakuvista. Hernandezin veljessarjan, lähinnä Jaimen ja Gilbertin luomaa ja Fantagraphics yhtiön kustantamaa sarjakuvalehteä alettiin julkaista jo vuonna 1981. Sarja on välillä ollut pitkällä tauolla veljesten muiden projektien vuoksi, mutta sarja on taas viime vuosina jatkunut tason yhtään laskematta. Lehden kaksi keskeisintä tarinajatkumoa ovat Jaimen Hoppers/Locas tarinat ja Gilbertin Palomar. Kuriositeettina mainittakoon, että takavuosien postpunkorkesteri Love and Rockets on nimetty juuri tämän sarjakuvan mukaan.

Huomio lehdessä keskivertolukijalla kiinnittyy aluksi Jaimen Locas-tarinoihin. Jaimen tyylikkääseen piirrosjälkeen ja kauniisiin hahmoihin on helppo ihastua. Tarinan keskiössä on kalifornialaisen lattarilähiön tyttöporukka, jonka keskiössä ovat naiivi ja helposti ihastuva Maggie sekä kyyninen ja kapinallinen Hopey. Tarinan alku- vaiheessa mukana on hieman scifi- element- tejä, lähinnä 40-50 luvun tyylisiä raketteja ja robotteja. Ne tosin jäävät melko nopeasti kokonaan paitsioon sarjan edetessä. Suomeksi Jalava on julkaissut sarjan alkupään tarinoita, divareista albumi on yleensä melko hyvin löydettävissä. Suomennoksessa kiinnittää kyllä huomion siihen, että tarinoista on jatetty jostain syystä pois juuri ne tarinat, joissa paljastuu että huolimatta Maggien toistuvista ihastumisista pahoihin poikiin, ovat Maggie ja Hopey rakastavaisia. Merkillinen valinta Jalavalta, etenkin kuin Maggien ja Hopeyn rakkaustarina on koko 30-vuotisen sarjakuvan keskeisin teema. Elämä kuitenkin Heittää Maggien ja Hopeyn erilleen. Maggien etsiessä itseään ja kamppaillessa ylipainoa vastaan Hopey jatkaa loputonta kiertuetta bandinsä kanssa. Myöhemmin yhdeksi päähenkilöksi mukaan tulee Ray, Maggien pitkäaikainen poikaystävä. Jaime on jostain syystä ihastunut myös vapaapainiin. Tirkistelymateriaalin sijaan vapaapainijat ovat onneksi lähinnä matroonamaisia keski-ikäisiä naisia, mikä auttaa pitämään myös vapaapainitarinat elämänmakuisina. Keskeisin ja vaikuttavin tarina on vielä suomennostaan odottava The Death of Speedy, joka kertoo Maggien varhaisen ihastuksen ja lähiön alfaraggarin itsemurhaan päätyvän syöksykierteen.

Gilbertin karkeampaan kynänjälkeen ihastuu yleensä vasta hoppers-tarinoiden jälkeen. Sen alta paljastuu Jaimen tarinoita selvästi syvempi ja traagisempi maailma. Tarina alkaa fiktionaalisesta latinalais- amerikkaiskylästä Palomarista. Alussa runsaaseen henkilökatraaseen on hankala päästä sisälle, mutta kärsivällisyys palkitaan, sillä maagista realismia tihkuvat tarinat saattavat olla elämänmakuisinta draamaa mitä latinalaisamerikkalaisesta kulttuurista on sarjakuvassa ikinä kerrottu. Melko nopeasti tarinan keskiöön tulee Luba, rehevä ja viisas nainen, joka suojelee perhettään kuin naarassusi. Ihmisten kasvaessa tarina muuttaa myöhemmin kaliforniaan menettäen kyllä otettaan hieman. Suomeksi tarinan alkupuolta on julkaistu albumin Palomarin Veri verran. Ajoittain tätäkin divareissa näkee, hinta saattaa olla kyllä korkea.

Kaikki Love and Rocketsin alkupään tarinat ovat nettikaupoissa myynnissä omnibuspainoksina. 200-300 sivuiset kirjat voi lunastaa itselleen yleensä varsin kohtuulliseen 8-12 euron kappalehintaan. Mikäli tavoittelee täydellistä Love and Rockets kokoelmaa, ei kannata haksahtaa kovakantisiin Locas tai Palomar-opuksiin. Niissä vain kootaan parhaat palat Love and Rocketsin ensimmäisestä inkarnaatiosta. Sen sijaan Locas II ja Luba kovakantiset albumit kokoavat lähes kaikki Love and Rocketsin ulkopuoliset minisarjat. Ainoastaan Penny Century ja Whoa, Nellie! puuttuvat. Onneksi ne julkaistaan edullisen omnibus-sarjan piakkoin julkaistavassa kahdeksannessa osassa. Maggien, Hopeyn ja Luban viimeisimpien vaiheiden seuraamiseksi joutuukin sitten ostamaan hintaansa nähden ohkaisia Love and Rockets: New Stories albumeita. Näin vahvoja ja ihania naisia kuin Love and Rockets esittelee saa kyllä etsiä kissojen ja koirien kanssa, joten mars sarjakuvaostoksille, suosittelee allekirjoittanut.

Alan Moore, vanhan partasuun varhaiset vuodet.

Jo usean vuosikymmenen ajan parhaasta britti- käsikirjoittajasta puhuttaessa on ansaitusti aina mainittava Alan Moore. Vanha partasuu on vuosikymmenten ajan tuottanut enimmäkseen laadukasta tavaraa, toki joukkoon mahtuu useampiakin susia. Rituaalimagiaan hurahtanut Moore on vannoutunut anarkisti ja erakkoluonne, jota ei paljon julkisuudessa nähdä.

Mooren varhaistuotanto julkaistiin brittilehdissä, ja merkittävin osa siitä julkaistiin perinteikkäässä 2000 AD:ssa. Näistä kannattaa tutustumisen arvoisia ovat Skizz, D.R. and Quinch sekä The Ballad of Halo Jones. Etenkin Halo Jones on ansiokas ajalle poikkeuksellisen sankarittaren Halo Jonesin vuoksi. Ällistyttävän myöhään meni, ennenkuin anglosaksinen sarjakuva tuotti moisen hahmon. Halo Jones oli scifi-tematiikastaan huolimatta huolimatta ensimmäsiä elämänmakuisia, feministisiä ja vahva naishahmoja, jota sarjakuva oli aina kaivannut. Jalava on julkaissut Halo Jonesin suomeksi kolmena albumina. Näistä kaksi ensimmäistä on helposti löydettävissä divareista, kolmas sen sijaan on jostain syystä kiven alla. Englanniksi sen sijaan kaikki ylläolevat löytyvät nettikirjakaupoista.

Nykyään Mooren varhaistuotannosta tunnetuin on kuitenkin muutaman vuoden takaisen elokuvaversion vuoksi V niinkuin Verikosto. Myös suomeksi julkaistu albumi julkaistiin aikoinaan Warrior lehdessä. Se on ensimmäinen Mooren sarjakuva, joka suoraan heijastelee Mooren omia poliittisia mielipiteitä. Varsin tiivistunnelmainen sarjakuva on elokuvaversiota selvästi parempi ja edelleen tutustumisen arvoinen. Toinen Warriorissa julkaistu sarja on supersankareiden dekonstruktiotrendin käynnistänyt Marvelman/Miracleman. Copyrightkiistojen vuoksi nykyään kovin hankalasti saatavilla olevassa sarjassa nähtiin muuten myös toisen tunnetun käsikirjoittajan varhaistuotantoa, nimittäin Neil Gaimanin. Nykyisessä kokooma-albumeiden sarjakuvamaailmassa Miracleman trade paperbackit keräävät nykyään korkeimmat hinnat e-bayllä. Mikäli sarjaan haluaa tutustua, suosittelen odottamaan hieman. Marvel on näet saanut oikeudet hahmoon, ja uskoisin, että Miracleman uudelleenjulkaistaan kokonaisuudessaan lähitulevaisuudessa.

Varhaistuotannosta allekirjoittanut suosittelee myös Maxwell the magic Cat-kokoelmaa, jonka alkuperäset stripit julkaistiin aikoinaan Northants Post-sanomalehdessä.

80-luvun puolivälissä Moore sitten räjäytti pankin. Häntä toisaalta pyydettiin ottamaan käsittelyyn uudella näkökulmalla väsähtänyt DC:n 70-luvun antisankari Swamp Thing. Swamp Thingin aiemmat numerot ovat alan harrastajallekaan enää korkeintaan historiallisen kuriositeetin vuoksi perehtymisen arvoisia, mutta lehden Anatomian oppitunniksi nimetyssä jaksossa Moore aloittaa hahmon syntyhistoriaa ajalle poikkeuksellisen syvälle dissektoivan otteen, jonka seurauksena amerikkalainen sarjakuva ei ollut enää entisenlaisensa. Lehden ihmisyyden yhteyttä luontoon ja ekologiaan peilaava kosmologia loi aallokon josta oikeastaan syntyi puoli vuosikymmentä sen jälkeen DC:n maineikas aikuis-sarjakuvan Vertigo -linjasto. Mm. Gaimanin Sandmanin syvemmän ymmärtämisen pyrkivälle suosittelen vahvasti perehtymään sarjan vasta uudelleenjulkaistuun albumikokoelmaan. Mooren suon olion ensimmäisen numerot on julkaistu aikoinaan myös suomeksi Kalma-lehdessä. Suurehkon painosmääränsä vuoksi nämä olevan edelleen hankittavissa divareista kohtuullista korvausta vastaan.

Lopullisesti Moore sementoi asemansa 80-luvun puolivälissä alkaneella Watchmen sarjalla, joka on julkaistu myös suomeksi muutama vuosi sitten kovakantisena opuksena. Löytyy kyllä edelleen hyvin ainakin divareista. Watchmen taitaa olla tunnetuin supersankarien tematiikkaa muokannut yksittäinen minisarja. Se käynnisti amerikkalaisen supersankarisarjakuvat siirtymisen aikuisempiin teemoihin pitkän ja staattisen, joskus supersankarien pronssikaudeksi kutsutun 70-80 luvun jälkeen. Se on Mooren tuotannon keskeisin opus, ja on pakollista luettavaa kelle tahansa sarjakuvan ystävälle.

Yhdeksänteen taiteeseen.

Jo muutaman vuoden on mielessäni kypsynyt sarjakuvablogin aloittaminen. Ikääkin on karttunut sen verran, että laajempaa perspektiiviä asiaan löytyy. Mangasta puhumisen aion jättää nuoremmille ja suurin osa supersankareista tuntuu tässä iässä varsin vierailta.

Kotimainen sarjakuva elää vahvaa nousua. Luen ja ostan sitä säännöllisesti. Onneksi suomalaista sarjakuvaa tuo jo esille jo useampi blogi, osin sarjakuvantekijöiden itsensä tekemänä. Sen sijaan aikuisempaan makuun tarkoitettujen eurooppalaisen tai amerikkalaisen sarjakuvan ruotimiseen keskittyvää blogia en ainakaan minä ole löytänyt. Tarkoitus on esitellä niin isojen yhdysvaltalaisten yhtiöiden kuten DC, Image, Dark Horse ja ehkä Marvelkin laadukkaimpia sarjakuvia, kuin pienten yhtiöiden tai omakustannepuljujenkin antia. Vaikka tämä blogi käsittelee enemmänkin tätä puolta sarjakuvasta, muistutan myös lukijoita perehtymään ja ostamaan laadukasta ja hienoa kotimaista sarjakuvaa.

Eurooppalaisessa sarjakuvassa esiteltävää on aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin. Valitettava ranskankielentaitoni vähyys tosin rajoittaa niihin perehtymistä. Onneksi suomennoksia ainakin takavuosina ilmestyi kiitettävä määrä, nykyään valitettavasti tarjonta on tyrehtynyt. Esittelen kuitenkin sekä uutta sarjakuvaa jota voi ostaa hyvinvarustelluista erikoisliikkeistä tai netistä, että vanhempaa tavaraa jota voi bongailla divareista tai nettihuutokaupoista.

Toivottavasti tämä nyt jotakuta kiinnostaa, että ei ihan lämpimikseen tarvitse täällä tarinoida. Mikäli joku tänne eksyy ja epätietoisuus kaihertaa mieltä jonkun tietyn sarjakuvan tasosta, niin pistäpä kommenttia. Voin hyvinkin seuraavan kommentaarini k.o. sarjasta vääntää, mikäli sitä yhtään tunnen. Onneksi sarjakuvalaarini on sen verran laaja, että harvassa ovat ne kuvat joista allekirjoittaneelta ei mielipidettä löydy.