Transmetropolitan: Tarinoita Isolta Kylältä.

Englantilainen Warren Ellis nousi sarjakuvamaailman yleiseen tietoisuuteen 90-luvun lopulla alkaneella DC:n Transmetropolitanilla. Sitä ennen hän oli puuhastellut muutaman vuoden Marvelin leivissä, tuloksena lähinnä unohdettavia lyhyitä pätkiä supersankarisarjakuvissa. Onneksi Transmetropolitan sitten tyhjensi pajatson. Alunperin edesmenneen Helix-alamerkin alla julkaistu Transmetropolitan siirtyi varsin nopsaan Vertigo-tunnusten alle.

Epämääräiseen aikaan tulevaisuudessa, noin 2300-luvulle, sijoitettu sarja kertoo päähenkilönsä, Hunter S. Thompson-henkisen Spider Jerusalemin paluusta valtavan kokoiseen dystopiseen ja kovasti New Yorkia muistuttavaan "The Cityyn". Apokalyptisten kulttien, psykedeelisten huumeiden ja läpitunkevan kommersialismin täyttämä The City on melkoinen helvetin esikartano. Spider palaa aikaisempiin töihinsa, eli freelancerjournalistiksi kirjoittamaan sensaationhakuisia juttuja Motiivinaan Spiderillä on näennäisestä kivikovasta kyynisyydestään huolimatta totuuden esiin kaivaiminen korruption ja yhteiskunnallisen mädännäisyyden keskeltä. Sarjan alku koostuu lähinnä tunnelmaa luovien yksittäisten ilmiöiden ja tapahtumien kuvauksesta. Vauhdikkaasti sarjassa kuitenkin päästään joron jäljille. Sarjan loppuosa kertoo presidentinvaaleista, joissa mittaa toisistaan ottavat oikein ihmiskunnan valiot. Näiden ihmishirviöiden likapyykin selvittelyyn ja jälkien korjaamiseen Spider sotkeutuukin sitten kaulaansa myöten. Kuvitus sarjassa on viehättävän pikkutarkkaa. Ruudut pursuavat kaoottista kaupunkikuvausta, useita pieniä vitsejä on hajautettu taustojen sekaan.

Ilmestysmisvuosinaan sarja vielä jaksoi viehättää. Nykysilmään sarja tuntuu hieman väsähtäneeltä. Johtuuko sitten ikääntymisesta, mutta Spiderin kohkaus tuntuu nykyään keskenkasvuiselta vikinältä. Lievästä keskenkasvuisuudestaan huolimatta, tai ehkä myös sen vuoksi, sarja sisältää kitkerää yhteiskuntakritiikkia. Kohtalaisella frekvenssillä esiintyvä seksin ja väkivallan klassinen kaksoisakseli siirtää sarjan selvästi aikuiskategoriaan. Tuskimpa sarja lapsia kiinnostaisikaan, sen verran pitkiä monologeja se sisältää. Sen sijaan vihaisille nuorille miehille tai naisille sarja voi upota kuin kuuma veitsi voihin. Transmetropolitanin jälkeen Ellis ei suinkaan jäänyt laakereilleen lepäämään, vaan petrannut tasoaan entisestään. Transmetropolitanin jälkeiset sarjat ovatkin tätä tunnetuinta sarjaa suositeltavampaa luettavaa. Mikäli Ellisin tavarat sitten silmää viehättävät, kannattaa myös Transmetropolitaniin tutustua.

Suomeksi sarjaa ei olla julkaistu, mutta englanninkielisinä albumeina sarja on helposti ostettavissa nettikirjakaupoista.

We3: Eläinradalla.

Maineikkaan skotlantilaisen käsikirjoittajan, Grant Morrisonin viime vuosikymmenen ehkä kohutuin minisarja taitaa olla We3. Morrison on tuttu mies monen menestyssarjan takana. Hänestä tulee esittely blogiin vielä tulevaisuudessa, joten tässä yhteydessä en lähde sitä kertaamaan. 2000-luvun Morrison on huolestuttavasti haaskannut uudistamalla väsyneitä X-miehiä, Teräsmiestä ja Justice League of Americaa. Kehuttujahan nuo Morrison-versiot ovat, mutta miehestä olisi niin paljon parempaan. We3:n ohella Morrisonin viime vuosina DC:lle tehdyt muut minisarjat kuitenkin osoittavat, että mies ei suinkaan ole väsähtänyt tai menettänyt teräänsä.

We3 on kuin kyberneettisen ajan Ihmeellinen Vaellus. Koira Bandit, kissa Tinker ja kani Pirate ovat aseteollisuuden biomekaanisesti augmentoituja kokeellisia eläinkyborgeja. Kun kyborgeja ollaan määräämässä tuhottavaksi, jokin menee vikaan. Loppuun asti käytettyjen kehäraakkien pyrkimys takaisin eläimen arvoiseen elämään onkin sarjakuvan juoni yhdelllä lauseella kerrottuna. Eläinten oikeuksiin selvästi ottava sarja ei ole kuitenkaan lapsille sopivaa luettavaa sen sisältämän rajun väkivallan vuoksi.

Etenkin visuaalinen ilme minisarjassa on upea. Komeista piirroksista vastaa Ryhmä X:sta, All Star Supermanistä ja The Authoritystä tuttu Frank Quitely. Sarjakuvan ongelma, jos sitä ongelmaksi haluaa kutsua on minisarjan nopealukuisuus. Aikajanan rytmitys on tietoiseti Mangamaisen nopea. Mangatyylisiin pysäytyskuviin, close-uppeihin ja toiminnan pilkkomiseen on lisätty uutta, kokeellisempaa ruutujakoa ja sivusuunnittelua. Dialogi on enemmänkin augmen taation avulla puhuvien eläinten toistuvaan koodisanaston tehoon perustuvaa, ihmisten puhe sivuilla on lähes satunnaisen harvaa. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että sarja on sangen nopeasti luettu, eikä siitä riitä kerralla viihdettä edes yhdeksi illaksi. Mikäli pitempikestoisempaa eskapismia halajaa, sitä tästä ei etsivä löydä. Toki sarja on sen verran komea, että siitä riittää iloa vielä vuosienkin jälkeen. Itse en siitä kyyneliin liikuttunut kuten jotkun sarjasta kohkanneet olivat, eikä tarinassa eläinten surkuteltavan kohtalon alta sen syvällisempää pohdintaa löydy. Mutta mikäli joka pennostaan ei tarvitsee laskea kannattanee Morrisonin tai Quitelyn ystävän sarja itselleen lunastaa. Suomeksi sarjaa ei olla julkaistu, mutta sarjan löytyy melko edulliseen hintaan nettikirjakaupoista 104-sivuisen minialbumin muodossa.

Joakim Pirinen, kansankodin anarkisti.

Suomalaiset juuret omaava, muuta ruotsalainen Joakim Pirinen on tekee sarjakuvan lisäksi muutakin kuvataidetta ja proosaa. Sarjakuvantekijänä hän on valitettavan hitaasti julkaisevaa sorttia. Hänen ensimmäinen sarjakuvansa Välkommen til Sandlådan (Myrsky Hiekkalaatikolla) julkaistiin vuonna 1983. Sen jälkeen Pirinen on julkaissut vain hieman alle 10 albumia. Mikä on suuri vahinko, sillä Pirinen on Nero. Ensi vilkaisulta suttuisen piirrosjäljen alta paljastuu jo pienellä tarkastelulla huolellisesti rakennettu ja teknisesti ylivertainen jälki. Pirisen villi mustasävyinen tekniikka näyttää meille poikkeuksellisen elävän maailman. Hahmojen tunteiden tulkinta ei käy vaikeaksi, vaan ne hyökyvät räjähtämällä päälle Pirisen villeissä visioissa. Hurjasta anarkistisesta vauhdista huolimatta taustalla näkyy huolellinen sommittelu ja selvä visio kokonaisuudesta.

Iltaöinen ja utuinen Tukholma on Pirisen ominta maastoa, ja sinne suurin osa hänen sarjakuvistaan sijoittuukin. Tapahtumapaikat ovat usein hyvin arkisia. Metro, kerrostalot, työväenluokkainen lähiö tai virastot alkavat Pirisen illan myötä värittyä villin surrealistisin visioin. Viha-rakkaussuhde kansankotiin saa Pirisen tarkastelemaan sitä pinnalta lapsenomaisin keinoin, näkökulma on usein lapsien tai psyykkisesti häiriintyneiden aikuisten. Tästä näkökulmasta Pirinen kyselee muka tyhmiä maailmasta ja kaiken tarkoituksesta hersyvän humoristisesti. Byrokratiaa, pikkusieluisuutta, porvarillista hapatusta ja kansallisia institutioita Pirinen runtelee anarkistisella innolla. Vaikka hänen hahmonsa ovat tavallisesti rumia, yksinkertaisia ja häiriintyneitä niin Pirinen piirtää heitä semmoisella lämmöllä, että niihin ei voi olla rakastumatta.

Pirisen sarjakuvauran aloittanut Myrsky Hiekkalaatikolla ei suinkaan ole mitään juveniliaa vaan mestari oli iskussa heti alkumetreiltä. Piriseen tutustujalle teos on hyvä ensi askel, sillä kyseessä on yksi hänen parhaista teoksistaan. Siitä puuttuvat pitemmät, ajoittain jopa jaarittelevat tarinat. Myös kokeellisempi materiaali jää vielä tuleviin teoksiin. Opuksessa esitellään ensi kerran yksi Pirisen luottoaiheista. Hiekkalaatikon hirmut on saman hiekkalaatikon ympärillä kasvaneiden lasten mielikuvituksen lentoa ja lapsenomaisen terävää analyysiä aikuisten maailmasta. Kirjan alkuperäistä suomennosta on hurjan hinnan takia turha metsästää divareista. Kannattaa panostaa Suuren Kurpitsan edelleen myynnissä olevaan toiseen painokseen. Kohtuuhintaisen opuksen ainoa huono puoli on tekstin ja kuvien pieni koko. Heikommassa valossa menee helposti tihrustamiseksi.

Seuraava teos onkin sitten Pirisen tour de force. Ruotsissa melkoiseen menestykseen kiirinyt Socker-Conny julkaistiin myös Suomessa 80-luvun lopulla nimella Sokeri-Sakari. Riemuisan anarkistinen teos kertoo jo Myrskyssä Hiekkalaatikolla vilahtaneen persoonallisuushäiriöisen tuholaisen, Sokeri-Sakarin, amokmaisen juoksun halki Tukholman, tarkoituksenaan saada rahaa muovailuvahan varastamisesta saatuihin sakkoihin. Sokeri-Sakarin laukoessa one-linereita hänen sekoittaessaan viattomien sivustakatsojen elämän seuraa kuin junaonnettomuutta. Meidän keski-ikäistenkin sisällä asuva teini nauttii kyllä Sakarin railakkaasta hälläväliä-asenteesta. Teoksen suomennoksen hankkimiseen pätee täsmälleen samat sanat kuin Myskyyn Hiekkalaatikossa.

Seuraavaksi suomeksi julkaistiin Jalavan toimesta Kaasua, Komisario Likanen (Gas). Kyseessä on hyvin Myrskyn Hiekkalaatikolla kaltainen teos, sisältäen kuitenkin myös pitempää materiaalia. Tässä sarjakuvassa Pirisen tyyli alkaa muuttua kokeellisemmaksi ja ruutujakoa rikkovammaksi. Erinomainen opus tämäkin. Uusintapainosta ei olla otettu, mutta teos on kuitenkin löydettävissä divareista kohtuuhintaan. Gasin jälkeen Pirinen pitikin 12 vuoden tauon sarjakuvista. Suuri Kurpitsa julkaisemassa Soin Kaikki Venäjän Värit -albumissa koottiin muita julkaisemattomia alkupään tarinoita. Tätä sarjakuvaa lienee toivotonta etsiä enää divareista.

Vuosituhannen vaihteessa Pirinen alkoi taas piirtämään sarjakuvaa, ja uusi alku olikin vahva. Seuraavat kaksi albumia sisälsivät lähinnä Piriselle tyypillisiä lyhyitä, sivun tai korkeintaan muutaman pituisia intensiivisiä tarinoita. Vanhojen tuttujen, kuten Sokeri-Sakarin ja Hiekkalaatikon Hirmujen seuraan ilmestyi Pirisen uusi vakiosankari, neuroottinen ja ylianalysoiva Beppo-karhu, jonka kaikki suunnitelmat päättyvät hänen kerrostaloyksiönsä roskikseen. Ensimmäistä albumia, Meitä Kustaan Silmään, metsästävän kannattaa laittaa toivonsa siihen että Suuri Kurpitsa julkaisee albumista uuden painoksen. Toisesta, eli Hiekkalaatikon Perillisistä löytyy vielä painosta.

Tuorein Pirinen, Kalmasen Herrasväen Aviopulmat onkin sitten isokokoisempi, paksumpi ja kokeellisempi. Rikkaan, mutta onnettoman SM-remeleihin pukeutuvan Kalmasen nukkeperheen ympärille kasattu tarina on mielenkiintoinen, mutta ei Piristä parhaimmillaan. Vaikka kyseessä onkin Pirisen heikoin teos, ei se silti ihan mielenkiintoista tavaraa ja tutustumisen arvoinen. Piriseen ensikontaktia hakevan kannattaa silti hankkia joku muu teos.

Fables: Satumaan uudet tuulet.

Vuonna 2002 julkaisunsa alkanut Fables on DC:n Vertigo-alamerkin myydyin tuote tällä hetkellä. Sarjaa käsikirjoittaa Bill Willingham, jolla kohtuullisesta iästään huolimatta on yllättävän vähän meriittejä ennen Fablesin menestystä. Roolipelibusineksessa oloittanut amerikkalainen vietti 80- ja 90- luvun lähinnä tehden satunnaisesti ilmestyneitä, ja laadultaan korkeintaan keskinkertaisia viritelmiä indie-yhtiöille. Vuosituhannen vaihteesta hän sitten siirtyi kirjoittamaan pelkästään DC:lle. Willingham teroitti kynsiään käsikirjoittamalla kaksi kohtuullista minisarjaa, Thessaliad ja Proposition Player. Thessaliad kertoi Sandmanistä tutun mahtavan Thessaly-noidan tarinaa. Willingham muuten myöhemmin palasi Thessalyn tarinaan minisarjassaan Witch for Hire. Proposition Player puolestaan oli hieman sekava tarina sattumalta jumalaksi päätyneestä uhkapelurista.

Fables olikin sitten hittituote melkein alkumetreiltä asti. Napakasti puoliovelalla murhamysteerillä käynnistynyt sarja kertoo New Yorkiin majoittuneesta satumaailmasta karanneista hahmoista. Mystisen Vastustajan valloitussota on ajanut tutut satuolennot pois kotitannuiltaan. Pitkään jatkuneen evakon seurauksena satuhahmot ovatkin hyvin kotiutuneet arkiseen nykymaailmaan ja ovat muodostaneet naapurustoonsa oman yhteiskunnan, sheriffeineen ja pormestareineen päivineen. Vanhat kaunat onkin yhteisen koettelemuksen myötä soviteltu, ja sheriffinä toimiikin koko saagan yksi päähenkilöistä, Iso Paha Susi. Ihmismuotoon muuntuva susi pärjääkin vielä kaupungissa, muiden eläinhahmojen asustaessa syrjäisellä Farmilla. Vaikka sarja kertookin saduista, on kyseessä ehdottomasti aikuisten sarjakuva. Sadun illuusiot vaihtelevatkin nopeassa tahdissa varsin raadollisten reaalimaailmaan sopivampien tapahtumien välillä. Nopeasti sarjan myötä käykin selville, että Vastustaja ei tyydy satumaihin, vaan haaveilee myös meidän maailmamme valloituksesta. Lähestyvään sotaan liittyvät tarinat nousevatkin keskiöön melko pian. Satumaailmoille sopivasti tarinaan kuuluvat myös romanssit, kuten mm. Suden ja Lumikin välillä tapahtuukin. Tällä hetkellä tarinassa ollaan jo numerossa 92, ja tarinat liittyvät pitkälti sodan seurauksiin ja muuhun sodanjälkeiseen aikaan.

Sarja alkaa jäntevästi, ja etenkin sotaa edeltävän vaiheen alkuosat ovat varsin viihdyttävää luettavaa. Willingham ei salaa poliitisiä mieltymyksiään. Siltikään Fabletownin selkeä analogia Willinghamin fanittamaan nykypäivän Israeliin haittaa vähemmän kuin mitä odottaisi sillä Willingham ei onneksi kuitenkaan innostu laajempaan kommentaariin nykypäivän politiikasta. Sarjan pahimmaksi ongelmaksi muodostuukin sen tapa ratkaista juonen dilemmoja. Yltiöpäisen Deus ex Machinan käyttö täyttää maailman irtonaisilla ylimaallisen mahtavilla voimilla jotka varsin epäloogisesti tuppaavat tehtävänsä hoidettuaan jäämään roikkumaan vain epämääräisesti uhkaavina juonenpätkinä. Huolimatta lupauksistaan pitää satuolentonsa raadollisina Willingham hellii suosikkejaan, etenkin susihukan ydinperhettä yltiömakeuteen asti. Satumaailman ykkösperhe ei voi olla väärässä, ainakaan tässä sarjakuvassa. Myöskään maailmanrakentajana Willingham ei ole parhaimmillaan, hauskoja ideoita lukuunottamatta Fables-universumin sisäisen logiikan aukot eivät kestä yhtään lähempää tarkastelua. Sarja muutenkin menettää teräänsä ja oikeastaan laimentaa koko ideansa tarinan siirryttyä osittain takaisin satumaailmoihin. Viihdyttävää tarina on kyllä loppuun asti, se myönnettäköön. Mitään myöhempien päivien Sandmania lukijan ei kuitenkaan kannata odottaa.

12 Eisnerpalkintoa kahminut sarja on synnyttänyt useita spin off -sarjoja. Merkittävin niistä on edelleen jatkuva ja selvästi komediallisempi Jack of Fables, joka kertoo useasta eri sadusta tutun veijarimaisen konkarin tarinaa. Satujen lisäksi Jack of Fables sukkuloi elokuvakerronnan synnyttämien maailmojen ja kliseiden seassa. 1001 Nights of Snowfall on puolestaan upeasti kuvitettu tarinakokoelma pääsarjan tapahtumia edeltäviltä ajoilta, ja on ehkä suositeltavin ostos Fablesien maailmaan perehtyjälle. Tuore Cinderella: From Fabletown with Love kertoo puolestaan ninjamaiseksi vakoojaksi ryhtyneestä Tuhkimosta. Suomeksi Fablesia ei olla vielä julkaistu, mutta aiheesta on kuitenkin väitöskirjan tehnyt Karin Kukkonen Tampereen yliopistolta helmikuussa 2010.

Will Eisner, sarjakuvaromaanin isäpuoli.

Edesmennyttä Will Eisneria on usein tituleerattu sarjakuvaromaanin isäksi. Totta toinen puoli, nimittäin toinen puoli Atlanttia. Euroopassahan aikuissarjakuvan nousu tapahtui kauan ennenkuin Yhdysvalloissa hoksattiin sarjakuvien olevan muutakin kuin ajanvietettä tenaville. Will Eisner nosti yhdysvaltalaiset aikussarjakuvat yleiseen tietoisuuteen 1978 julkaistulla teoksella Talo Bronxissa. Vuonna 1917 syntyneelle Eisnerille sarjakuvan uudistaminen ei ollut mikään uusi asia. New Yorkilainen Eisner alotti sarjakuvan parissa jo kouluaikoina. Nopeasti hän ymmärsi sarjakuvista myös niiden liiketaloudellisen puolen. Jo 30-luvulla hänellä oli jo oma piirtäjätalli joka tuotti edullista sarjakuvaa massamarkkinoille. Vuonna 1939 hän osui napakymppiin.

Denny Colt, eli The Spirit oli uuden ajan sankari. Samaan aikaan syntyneisiin muihin sankareihin, kuten Teräsmieheen ja Lepakkomieheen verrattuna sarjakuva on jopa moderni. Konsepti on kyllä nähty sittemmin juuri Spiritin innoittamana moneen otteeseen. Naamioitunut sankari ratkoo rikoksia ystävällismielisen poliisipäällikön myhäillessä vieressä. Spiritin kanssa Eisner pystyi kuitenkin panostamaan laatuun. Piirrosjäljessä nähtiin nyt ensi kertaa massamarkkinoilla aikuistuneen Eisnerin huolellinen tekniikka. Ruudut ovat huolella sommiteltuja, ihmishahmot jopa karrikoidun eläviä. Tarinoiden taustalla näkyy komeasti 30-luvun laman ja toisen maailmansodan ränsistämä Amerikka. Tarinat vaihtelevat sujuvasti Noir-henkisistä draamoista kevyisiin hupailuihin, kauhutarinoista romansseihin. Romanssiherkkyyden kannalta olennaista olivan Spiritin naishahmot. Upeat ja uhkeat naishahmot ovat lukijan mieleen tänäkin päivänä. Sarjakuvan ikä huomioonottaen Spiritin naiset olivat muutenkin poikkeuksellisia, älykkäitä, aktiivisia ja rohkeita. Ikimuistoisimpia näistä lienevät P'Gell ja Sand Saref. The Spirit ilmestyi säännöllisesti vuoteen 1952 asti. The Spiritiä on julkaistu suomeksi Tapiiri-lehdessä 80-luvulla. Mikäli haluaa spiritiin tutustua Suomeksi, niin helpoiten tuo onnistuu hankkimalla divareista joku Jalavan 90-luvulla julkaisemista albumeista. Vuonna 2008 ensi-iltansa saaneen elokuvan nähneet älköön pelästykö, sarjakuva on epäonnistunutta elokuvaversiota paljon parempi.

Will Eisnerin uuteen, ansaittuun nousukiitoon siivittänyt erinomainen Bronxilaisen Dropsie Avenuen asukkaiden kohtaloista lamavuosien loppuaikoina kertova A Contract With God (Talo Bronxissa) sai pian jatkoa. Seuraavaksi ilmestyneet scifitarina Life on Another Planet ja lyhyitä humoristisia kohtaamisia sisältävä New York, the big city ovat piirrosjälkea lukuunottamatta keskinkertaista tavaraa, eivätkä Eisneriä halajavalle keräilijälle ole ensi-sijaisella ostoslistalla. Sen sijaan seuraavat kolme ovat kaikki Eisnerin corpuksen aarteita. The Dreamer (suomennettu nimellä Uneksija) kertoo Eisnerin sarjakuvauran alkuvaiheista suuren laman loppuvaiheissa ja nykyaikaan sijoitettu The Building kertoo sentimentaalisesti yhden liikerakennuksen tarinan. A Life Force (Elinvoima) näyttäytyy tässäkin joukossa edukseen. Jopa mestariteokseksi tituleerattu sarjakuvaromaani voisi olla suoraa jatkoa Talolle Bronxissa. Dropsien Avenuella ei elämä edelleenkään ole helppoa fasismin noustessa Euroopassa ja toisen maailmansodan lähestyessä.

Seuraava kolme Eisnerin opusta kuuluvat myös pakolliselle lukulistalle. To The Heart of the Storm (Myrskyn silmään) voisi olla Talon Bronxissa ja Elinvoiman rinnakkaisteos. Suoraan omaelämänkerrallinen 208-sivuinen teos kertoo Eisnerin oman tarinan sotaa edeltävältä ajalta. Invisible People (Näkymättömiä ihmisiä) taas on Eisnerin pessimistisin teos. Se kertoo kolme tarinaa, joissa muiden välinpitämättömyys johtaa pienen ihmisen tuhoon. Harmillisesti suomentamaton Dropsie Avenue sitten viimeistelee Eisnerin tarinat kyseiseltä kadulta. Eisnerin sarjakuvaromaanit käsittelevät useimmiten historiallisia juutalaisyhteisöjä. Etenkin myöhäistuotanto käsitteli usein antisemitismiä.

Eisnerillä on hämmästyttävän eläväinen kynänjälki. Hänen taipumuksensa hieman vanhakantaiseen melodraamaan ei kalpene Eisnerin ylivertaisen kyvyn selkeyttää monimutkaisiakin tunteita ja tapahtumia yhdessä ruudussa. Tämä tekeekin hänen teoksensa erinomaisen helposti lähestyttäväksi laajalla ikäskaalalla. Aivan lapsia teokset tuskin viehättävät, muuta teini-iästä eläkkeelle lienee sopiva kohderyhmä. Eisneriä lukiessa ovat kyynelet herkässä, tällaisella kyynikollakin. Alkukielella nettikaupoista löytyy kaikista teoksista painoksia. Mikäli Eisneria halajaa suomeksi, niin suurin osa löytyy kyllä kohtuuhintaisina yleensä 6-20 euron hintaan divareista. Ainoastaan Talo Bronxissa on pienen painoksensa vuoksi noussut kohtuuttomiin, 50-100 euron hintoihin.

Eisner menehtyi vuonna 2005. Hänen mukaansa on nimetty Yhdysvaltain sarjakuvateollisuuden nimekkäimmät vuotuiset palkinnot, Eisnerit.

Preacher: Saarna-miehen tiellä pitää.

90-luvun lopun kohutuin DC:n Vertigo-linjan sarjakuva taisi olla Garth Ennisin Preacher. Jo moneen kertaan mutta viime hetkellä perutun elokuvan aiheeksikin pyrkinyt sarjakuva rikkoi monia tabuja, ainakin ison sarjakuvayhtiön tuotantoja tarkastellessa. Mutta oliko Preacher niin kovaa tavaraa kuin osa faneista väittää? Onko se välttämätön tutustumiskohde sarjakuvan ystävälle?

Pohjois-Irlantilainen Garth Ennis nousi sarjakuvaväen tietoisuuteen yhtenä DC:n Hellblazerin käsikirjoittajana. Etenkin sarjan Dangerous Habits-jatkumo nousi nopeasti yhdeksi Hellblazerin lukijoiden suosikeista. 1995 Ennisille annettiinkin sitten lipa tehdä Vertigon uudeksi lippulaivaksi lanseerattu Preacher. Uutena Sandmanina mainostettu, ja jo alussa väkivaltainen Preacher alkoikin rätväkästi. Judeo-kristittyä mytologiaa hämmentävä Preacherin kosmologia ei tosin osu yhteen Vertigon muiden isojen poikien sarjoissa, mutta eipä sitä olla Vertigossa ennen tai jälkeenkään syntinä pidettu.

Sarja alussa varsin selkeän messiaanisen anagrammin omaava päähenkilö, pastori Jesse Custer saa uskonkriisin parissa painiessaan elämänsä herätyksen. Mystinen taivaasta karannut Genesiksenä tunnettu henki yhdistyy Jesseen siirtäen samalla Jessen seurakunnan tuonpuoleiseen. Hengen avulla vastustamattoman käskyvoiman saanut Jesse aloittaa siltä tein matkan halki yhdysvallan, tavoitteinaan itsensä herra Sebaotin nitistäminen. Seurakseen Jesse saa entisen, ja nopeasti myös nykyisen tyttöystävänsä Tulipin sekä ankarasti rellestävän irlantilaisvampyyri Cassidyn. Custerin matka jumalaansa teilaamaan ei kuitenkaan suju ongelmitta. Vastaansa hän saa kaksi vuosituhatta suurta salaisuutta vaalineen salaperäisen ja mahtavan Graali-järjestön. Jottei tämä riittäisi, taivas lähettää vielä pysäyttämättöman kuoleman pyssymieheen, The Saint of Killersin Jessen perään.

Sarja lainaa kohtuullisen komeasti länkkärien tarinankertomisperinteitä. The Grailin salaisuus on kaikessa koomisuudessaan ennismäisittäin karkean viihdyttävä. Kuten aina, Ennis on lahjakkaimmillaan tietyssä male-bonding kuvauksessaan Jessen ja Cassidyn valillä. The Saint of Killers on perin herkullinen pahuuden inkarnaatio. Mutta tässä olivatkin ne sarjan hyvät puolet. Toki tarkoituksella Jesse on mustavalkoinen persoona. Mutta tarvitseeko hänen olla masentavan yksinkertainen typerys. Ennis toki tarkoituksella haluaa hahmoilleen negatiivisia piirteitä, mutta etenkin loppusarjan Jessen korokkeelle nostaminen tuntuu kerta kaikkiaan vastenmieliseltä hänen pässinpäisen öykkäröintinsa jälkeen. Myöskään typerän naiivit vastapelurit eivät tee Jessea yhtään enemmän tykö. Lisäksi sarjan silmiinpistävän homofobiset ja xenofobiset sävyt tuntuvat nykyaikana kovin kiusallisilta. Etenkin sarjan loppupuolen pahamainesta hevosvarkausepisodia typerämpää ja lapsellisempaa yksittäistä numeroa saa Vertigo-tuotteista hakea. Tarinan lupaavasta alusta huolimatta Ennis ei kosmologiaansa yhtään syvennä. Tarkoituksellisesti shokkiarvoa hyväksikäyttävät graafisen vakivallan kuvaukset vanhenevat melkoisen nopeasti vailla muuta sisältöä pelkäksi väsyneeksi fasistiseksi voimafantasiaksi. Taivas ja sen motiivit jäävät kovin pinnallisiksi. Kaiken kruunaa sarjan loppuratkaisun lattea mielikuvituksettomuus. Näin ateistina sarjan järjestäytyneen uskonnon kritiikki ei tietenkään haittaa, päin vastoin. Sitä vain toivoo, että Ennis olisi tehnyt sen edes vähän paremmin. Kaunishan kakku on, mutta höttöä sisältä.

Mikäli sarjaan haluaa jostain syystä tutustua, nettikirjakaupoista se kyllä löytyy 9-osaisena kokooma-albumisarjana. Suomeksi sarjaa ei olla ehditty julkaista.

Black Hole: Mustista ja vähän muunkin värisistä aukoista.

Tummäsävyisten ja usein enemmän tai vähemmän friikahtavien sarjakuvien tekijän, amerikkalaisen Charles Burnsin kiistaton mestariteos on aikoinen Kitchen Sinkin ja Fantagraphicsin 12-osaisena minisarjana julkaistu Black Hole. Alkuperäiset lehdet taitavat olla mahdottomia enää hankkia, mutta onneksi sarjasti on julkaistu kokooma-albumi joka ilahduttavan suuret painokset ovat pitäneet teoksen jatkuvasti saatavilla, ja vieläpä kohtuulliseen hintaan tukevana 368-sivuisenä pakettina.

Levotonta ahdistusta tihkuva hienovarainen kauhusarjakuva on kertomus kuvitteellisen the bugiksi nimetyn sukupuolitaudin riivaamasta Seattlen myöhäisteineistä. The bug aiheuttaa enemmän tai vähemmän näkyvän ulkonäköä muokkaavan mutaation sairastuneissa. Sairaus leviää nopeasti suuresta tartuttavuudesta ja leimaavuudesta huolimatta teinien hormonikyllästeisen vapaa-ajanvieton seurauksena.


Tarinan keskiössä on tavallisen teinin, Keithin haparoivat yritykset lähentyä suosittua Chrisiä. Chrisin sairastuessa the bugiin kertomus jakaantuu, vain välillä risteytyen terveen Keithin elämään ja hylkiönä yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuvaan Chrisin elämänvaiheisiin. Molempien joutuessa kamppailemaan teinien ikätoverien joukkopaineen ja aikuisen itsensä löytämisen välillä, nousevat luopumisen ja löytämisen elämykset vähitellen pinnalle ja tuovat uutta energiaa välillä toivottomaksi käyvään Black Holen maailmaan. Burnsin selkeä ja rohkea tyyli on Black Holessa parhaimmillaan. Sairauteen liittyvä metallinhohtoiset sävyt ja voimakkaat kulmat herättävät muistuttavat aavistuksen hyönteismäistä metamorfoosia luoden tarinalle vahvan, mutta hienovaraisen toiseuden ilmapiirin. Toisaalta aidontuntuinen 70-luvun teinimaailman nostalgiset sävyt tuovat kaivattua lämpöä tarinaan.

Burns kuljettaa tarinaa letkeän luontevasti, sopivan harvakseltaan näkyvät kireät leikkaukset rytmittävät tarinaa kauhusarjakuvalle toimivasti. Toisaalta kyseessä on yhtä paljon kasvu- kuin kauhutarina. Teoksen yhtään sitä peittelemättä sitä voi lukea teini-iän ahdistukselle, joissa selkeän fallisia ja vaginaalisia mutaatioita luova muutosagentti, the bug, toimii jopa alleviivaavana raskauden, puberteetin tai HIV-infektion metaforana. Jokatapauksessa Black Hole on yksi merkittävimmistä moderneista amerikkalaisista sarjakuvaromaaneista, ja suositeltavaa kelle tahansa aikuisemmasta sarjakuvasta kiinnostuneelle. Jalava julkaisi sen suomeksi vuonna 2007 nimellä Musta Aukko. Löytynee ainakin alan erikoisliikkeistä.