Transmetropolitan: Tarinoita Isolta Kylältä.

Englantilainen Warren Ellis nousi sarjakuvamaailman yleiseen tietoisuuteen 90-luvun lopulla alkaneella DC:n Transmetropolitanilla. Sitä ennen hän oli puuhastellut muutaman vuoden Marvelin leivissä, tuloksena lähinnä unohdettavia lyhyitä pätkiä supersankarisarjakuvissa. Onneksi Transmetropolitan sitten tyhjensi pajatson. Alunperin edesmenneen Helix-alamerkin alla julkaistu Transmetropolitan siirtyi varsin nopsaan Vertigo-tunnusten alle.

Epämääräiseen aikaan tulevaisuudessa, noin 2300-luvulle, sijoitettu sarja kertoo päähenkilönsä, Hunter S. Thompson-henkisen Spider Jerusalemin paluusta valtavan kokoiseen dystopiseen ja kovasti New Yorkia muistuttavaan "The Cityyn". Apokalyptisten kulttien, psykedeelisten huumeiden ja läpitunkevan kommersialismin täyttämä The City on melkoinen helvetin esikartano. Spider palaa aikaisempiin töihinsa, eli freelancerjournalistiksi kirjoittamaan sensaationhakuisia juttuja Motiivinaan Spiderillä on näennäisestä kivikovasta kyynisyydestään huolimatta totuuden esiin kaivaiminen korruption ja yhteiskunnallisen mädännäisyyden keskeltä. Sarjan alku koostuu lähinnä tunnelmaa luovien yksittäisten ilmiöiden ja tapahtumien kuvauksesta. Vauhdikkaasti sarjassa kuitenkin päästään joron jäljille. Sarjan loppuosa kertoo presidentinvaaleista, joissa mittaa toisistaan ottavat oikein ihmiskunnan valiot. Näiden ihmishirviöiden likapyykin selvittelyyn ja jälkien korjaamiseen Spider sotkeutuukin sitten kaulaansa myöten. Kuvitus sarjassa on viehättävän pikkutarkkaa. Ruudut pursuavat kaoottista kaupunkikuvausta, useita pieniä vitsejä on hajautettu taustojen sekaan.

Ilmestysmisvuosinaan sarja vielä jaksoi viehättää. Nykysilmään sarja tuntuu hieman väsähtäneeltä. Johtuuko sitten ikääntymisesta, mutta Spiderin kohkaus tuntuu nykyään keskenkasvuiselta vikinältä. Lievästä keskenkasvuisuudestaan huolimatta, tai ehkä myös sen vuoksi, sarja sisältää kitkerää yhteiskuntakritiikkia. Kohtalaisella frekvenssillä esiintyvä seksin ja väkivallan klassinen kaksoisakseli siirtää sarjan selvästi aikuiskategoriaan. Tuskimpa sarja lapsia kiinnostaisikaan, sen verran pitkiä monologeja se sisältää. Sen sijaan vihaisille nuorille miehille tai naisille sarja voi upota kuin kuuma veitsi voihin. Transmetropolitanin jälkeen Ellis ei suinkaan jäänyt laakereilleen lepäämään, vaan petrannut tasoaan entisestään. Transmetropolitanin jälkeiset sarjat ovatkin tätä tunnetuinta sarjaa suositeltavampaa luettavaa. Mikäli Ellisin tavarat sitten silmää viehättävät, kannattaa myös Transmetropolitaniin tutustua.

Suomeksi sarjaa ei olla julkaistu, mutta englanninkielisinä albumeina sarja on helposti ostettavissa nettikirjakaupoista.

We3: Eläinradalla.

Maineikkaan skotlantilaisen käsikirjoittajan, Grant Morrisonin viime vuosikymmenen ehkä kohutuin minisarja taitaa olla We3. Morrison on tuttu mies monen menestyssarjan takana. Hänestä tulee esittely blogiin vielä tulevaisuudessa, joten tässä yhteydessä en lähde sitä kertaamaan. 2000-luvun Morrison on huolestuttavasti haaskannut uudistamalla väsyneitä X-miehiä, Teräsmiestä ja Justice League of Americaa. Kehuttujahan nuo Morrison-versiot ovat, mutta miehestä olisi niin paljon parempaan. We3:n ohella Morrisonin viime vuosina DC:lle tehdyt muut minisarjat kuitenkin osoittavat, että mies ei suinkaan ole väsähtänyt tai menettänyt teräänsä.

We3 on kuin kyberneettisen ajan Ihmeellinen Vaellus. Koira Bandit, kissa Tinker ja kani Pirate ovat aseteollisuuden biomekaanisesti augmentoituja kokeellisia eläinkyborgeja. Kun kyborgeja ollaan määräämässä tuhottavaksi, jokin menee vikaan. Loppuun asti käytettyjen kehäraakkien pyrkimys takaisin eläimen arvoiseen elämään onkin sarjakuvan juoni yhdelllä lauseella kerrottuna. Eläinten oikeuksiin selvästi ottava sarja ei ole kuitenkaan lapsille sopivaa luettavaa sen sisältämän rajun väkivallan vuoksi.

Etenkin visuaalinen ilme minisarjassa on upea. Komeista piirroksista vastaa Ryhmä X:sta, All Star Supermanistä ja The Authoritystä tuttu Frank Quitely. Sarjakuvan ongelma, jos sitä ongelmaksi haluaa kutsua on minisarjan nopealukuisuus. Aikajanan rytmitys on tietoiseti Mangamaisen nopea. Mangatyylisiin pysäytyskuviin, close-uppeihin ja toiminnan pilkkomiseen on lisätty uutta, kokeellisempaa ruutujakoa ja sivusuunnittelua. Dialogi on enemmänkin augmen taation avulla puhuvien eläinten toistuvaan koodisanaston tehoon perustuvaa, ihmisten puhe sivuilla on lähes satunnaisen harvaa. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että sarja on sangen nopeasti luettu, eikä siitä riitä kerralla viihdettä edes yhdeksi illaksi. Mikäli pitempikestoisempaa eskapismia halajaa, sitä tästä ei etsivä löydä. Toki sarja on sen verran komea, että siitä riittää iloa vielä vuosienkin jälkeen. Itse en siitä kyyneliin liikuttunut kuten jotkun sarjasta kohkanneet olivat, eikä tarinassa eläinten surkuteltavan kohtalon alta sen syvällisempää pohdintaa löydy. Mutta mikäli joka pennostaan ei tarvitsee laskea kannattanee Morrisonin tai Quitelyn ystävän sarja itselleen lunastaa. Suomeksi sarjaa ei olla julkaistu, mutta sarjan löytyy melko edulliseen hintaan nettikirjakaupoista 104-sivuisen minialbumin muodossa.

Fables: Satumaan uudet tuulet.

Vuonna 2002 julkaisunsa alkanut Fables on DC:n Vertigo-alamerkin myydyin tuote tällä hetkellä. Sarjaa käsikirjoittaa Bill Willingham, jolla kohtuullisesta iästään huolimatta on yllättävän vähän meriittejä ennen Fablesin menestystä. Roolipelibusineksessa oloittanut amerikkalainen vietti 80- ja 90- luvun lähinnä tehden satunnaisesti ilmestyneitä, ja laadultaan korkeintaan keskinkertaisia viritelmiä indie-yhtiöille. Vuosituhannen vaihteesta hän sitten siirtyi kirjoittamaan pelkästään DC:lle. Willingham teroitti kynsiään käsikirjoittamalla kaksi kohtuullista minisarjaa, Thessaliad ja Proposition Player. Thessaliad kertoi Sandmanistä tutun mahtavan Thessaly-noidan tarinaa. Willingham muuten myöhemmin palasi Thessalyn tarinaan minisarjassaan Witch for Hire. Proposition Player puolestaan oli hieman sekava tarina sattumalta jumalaksi päätyneestä uhkapelurista.

Fables olikin sitten hittituote melkein alkumetreiltä asti. Napakasti puoliovelalla murhamysteerillä käynnistynyt sarja kertoo New Yorkiin majoittuneesta satumaailmasta karanneista hahmoista. Mystisen Vastustajan valloitussota on ajanut tutut satuolennot pois kotitannuiltaan. Pitkään jatkuneen evakon seurauksena satuhahmot ovatkin hyvin kotiutuneet arkiseen nykymaailmaan ja ovat muodostaneet naapurustoonsa oman yhteiskunnan, sheriffeineen ja pormestareineen päivineen. Vanhat kaunat onkin yhteisen koettelemuksen myötä soviteltu, ja sheriffinä toimiikin koko saagan yksi päähenkilöistä, Iso Paha Susi. Ihmismuotoon muuntuva susi pärjääkin vielä kaupungissa, muiden eläinhahmojen asustaessa syrjäisellä Farmilla. Vaikka sarja kertookin saduista, on kyseessä ehdottomasti aikuisten sarjakuva. Sadun illuusiot vaihtelevatkin nopeassa tahdissa varsin raadollisten reaalimaailmaan sopivampien tapahtumien välillä. Nopeasti sarjan myötä käykin selville, että Vastustaja ei tyydy satumaihin, vaan haaveilee myös meidän maailmamme valloituksesta. Lähestyvään sotaan liittyvät tarinat nousevatkin keskiöön melko pian. Satumaailmoille sopivasti tarinaan kuuluvat myös romanssit, kuten mm. Suden ja Lumikin välillä tapahtuukin. Tällä hetkellä tarinassa ollaan jo numerossa 92, ja tarinat liittyvät pitkälti sodan seurauksiin ja muuhun sodanjälkeiseen aikaan.

Sarja alkaa jäntevästi, ja etenkin sotaa edeltävän vaiheen alkuosat ovat varsin viihdyttävää luettavaa. Willingham ei salaa poliitisiä mieltymyksiään. Siltikään Fabletownin selkeä analogia Willinghamin fanittamaan nykypäivän Israeliin haittaa vähemmän kuin mitä odottaisi sillä Willingham ei onneksi kuitenkaan innostu laajempaan kommentaariin nykypäivän politiikasta. Sarjan pahimmaksi ongelmaksi muodostuukin sen tapa ratkaista juonen dilemmoja. Yltiöpäisen Deus ex Machinan käyttö täyttää maailman irtonaisilla ylimaallisen mahtavilla voimilla jotka varsin epäloogisesti tuppaavat tehtävänsä hoidettuaan jäämään roikkumaan vain epämääräisesti uhkaavina juonenpätkinä. Huolimatta lupauksistaan pitää satuolentonsa raadollisina Willingham hellii suosikkejaan, etenkin susihukan ydinperhettä yltiömakeuteen asti. Satumaailman ykkösperhe ei voi olla väärässä, ainakaan tässä sarjakuvassa. Myöskään maailmanrakentajana Willingham ei ole parhaimmillaan, hauskoja ideoita lukuunottamatta Fables-universumin sisäisen logiikan aukot eivät kestä yhtään lähempää tarkastelua. Sarja muutenkin menettää teräänsä ja oikeastaan laimentaa koko ideansa tarinan siirryttyä osittain takaisin satumaailmoihin. Viihdyttävää tarina on kyllä loppuun asti, se myönnettäköön. Mitään myöhempien päivien Sandmania lukijan ei kuitenkaan kannata odottaa.

12 Eisnerpalkintoa kahminut sarja on synnyttänyt useita spin off -sarjoja. Merkittävin niistä on edelleen jatkuva ja selvästi komediallisempi Jack of Fables, joka kertoo useasta eri sadusta tutun veijarimaisen konkarin tarinaa. Satujen lisäksi Jack of Fables sukkuloi elokuvakerronnan synnyttämien maailmojen ja kliseiden seassa. 1001 Nights of Snowfall on puolestaan upeasti kuvitettu tarinakokoelma pääsarjan tapahtumia edeltäviltä ajoilta, ja on ehkä suositeltavin ostos Fablesien maailmaan perehtyjälle. Tuore Cinderella: From Fabletown with Love kertoo puolestaan ninjamaiseksi vakoojaksi ryhtyneestä Tuhkimosta. Suomeksi Fablesia ei olla vielä julkaistu, mutta aiheesta on kuitenkin väitöskirjan tehnyt Karin Kukkonen Tampereen yliopistolta helmikuussa 2010.

Preacher: Saarna-miehen tiellä pitää.

90-luvun lopun kohutuin DC:n Vertigo-linjan sarjakuva taisi olla Garth Ennisin Preacher. Jo moneen kertaan mutta viime hetkellä perutun elokuvan aiheeksikin pyrkinyt sarjakuva rikkoi monia tabuja, ainakin ison sarjakuvayhtiön tuotantoja tarkastellessa. Mutta oliko Preacher niin kovaa tavaraa kuin osa faneista väittää? Onko se välttämätön tutustumiskohde sarjakuvan ystävälle?

Pohjois-Irlantilainen Garth Ennis nousi sarjakuvaväen tietoisuuteen yhtenä DC:n Hellblazerin käsikirjoittajana. Etenkin sarjan Dangerous Habits-jatkumo nousi nopeasti yhdeksi Hellblazerin lukijoiden suosikeista. 1995 Ennisille annettiinkin sitten lipa tehdä Vertigon uudeksi lippulaivaksi lanseerattu Preacher. Uutena Sandmanina mainostettu, ja jo alussa väkivaltainen Preacher alkoikin rätväkästi. Judeo-kristittyä mytologiaa hämmentävä Preacherin kosmologia ei tosin osu yhteen Vertigon muiden isojen poikien sarjoissa, mutta eipä sitä olla Vertigossa ennen tai jälkeenkään syntinä pidettu.

Sarja alussa varsin selkeän messiaanisen anagrammin omaava päähenkilö, pastori Jesse Custer saa uskonkriisin parissa painiessaan elämänsä herätyksen. Mystinen taivaasta karannut Genesiksenä tunnettu henki yhdistyy Jesseen siirtäen samalla Jessen seurakunnan tuonpuoleiseen. Hengen avulla vastustamattoman käskyvoiman saanut Jesse aloittaa siltä tein matkan halki yhdysvallan, tavoitteinaan itsensä herra Sebaotin nitistäminen. Seurakseen Jesse saa entisen, ja nopeasti myös nykyisen tyttöystävänsä Tulipin sekä ankarasti rellestävän irlantilaisvampyyri Cassidyn. Custerin matka jumalaansa teilaamaan ei kuitenkaan suju ongelmitta. Vastaansa hän saa kaksi vuosituhatta suurta salaisuutta vaalineen salaperäisen ja mahtavan Graali-järjestön. Jottei tämä riittäisi, taivas lähettää vielä pysäyttämättöman kuoleman pyssymieheen, The Saint of Killersin Jessen perään.

Sarja lainaa kohtuullisen komeasti länkkärien tarinankertomisperinteitä. The Grailin salaisuus on kaikessa koomisuudessaan ennismäisittäin karkean viihdyttävä. Kuten aina, Ennis on lahjakkaimmillaan tietyssä male-bonding kuvauksessaan Jessen ja Cassidyn valillä. The Saint of Killers on perin herkullinen pahuuden inkarnaatio. Mutta tässä olivatkin ne sarjan hyvät puolet. Toki tarkoituksella Jesse on mustavalkoinen persoona. Mutta tarvitseeko hänen olla masentavan yksinkertainen typerys. Ennis toki tarkoituksella haluaa hahmoilleen negatiivisia piirteitä, mutta etenkin loppusarjan Jessen korokkeelle nostaminen tuntuu kerta kaikkiaan vastenmieliseltä hänen pässinpäisen öykkäröintinsa jälkeen. Myöskään typerän naiivit vastapelurit eivät tee Jessea yhtään enemmän tykö. Lisäksi sarjan silmiinpistävän homofobiset ja xenofobiset sävyt tuntuvat nykyaikana kovin kiusallisilta. Etenkin sarjan loppupuolen pahamainesta hevosvarkausepisodia typerämpää ja lapsellisempaa yksittäistä numeroa saa Vertigo-tuotteista hakea. Tarinan lupaavasta alusta huolimatta Ennis ei kosmologiaansa yhtään syvennä. Tarkoituksellisesti shokkiarvoa hyväksikäyttävät graafisen vakivallan kuvaukset vanhenevat melkoisen nopeasti vailla muuta sisältöä pelkäksi väsyneeksi fasistiseksi voimafantasiaksi. Taivas ja sen motiivit jäävät kovin pinnallisiksi. Kaiken kruunaa sarjan loppuratkaisun lattea mielikuvituksettomuus. Näin ateistina sarjan järjestäytyneen uskonnon kritiikki ei tietenkään haittaa, päin vastoin. Sitä vain toivoo, että Ennis olisi tehnyt sen edes vähän paremmin. Kaunishan kakku on, mutta höttöä sisältä.

Mikäli sarjaan haluaa jostain syystä tutustua, nettikirjakaupoista se kyllä löytyy 9-osaisena kokooma-albumisarjana. Suomeksi sarjaa ei olla ehditty julkaista.

The Northlanders: Viikinkielämää, ei sen enempää.

DC:n aikuissarjakuvaa julkaisevan Vertigon lipun alla julkaistava The Northlanders on viime vuosikymmenen yhden lupaavimmista nousevista kyvyistä, Brian Woodin käsialaa. 2000-luvun alkupuolella Wood julkaisi muutaman maukkaan albumin ja minisarjan indieyhtiöille. Näistä lähinnä Couriers ja Demo ovat tutustumisen arvoisia. Molemmista löytyy tuoreet painokset hyvinvarustetuista nettikirjakaupoista. 2005 Wood teki sitten avauksen isolle yhtiölle. Vertigon julkaisema DMC on hivenen keskinkertainen, nykyään jo hieman väsähtänyt kertomus uuden kansalaissodan romahduttaneen Manhattanin lähitulevaisuudesta.

Sen sijaan 2007 käynnistynyt The Northlanders onkin sitten toista maata. Tähän mennessä 26. numeroon ennättänyt fiktiivinen, mutta historiallisesti varsin validin sarjan taso on pysynyt tasaisen korkeana tähän asti. Jatkuvajuonisen tarinan sijaan The Northlanders koostuu sekä pidemmistä 6-8 lehden mittaisista tarinakaarista että lyhyemmistä, lehdessä tai kahdessa kerrotuista episoideista. Vielä kaaret ovat olleet täysin erillisiä ja eri ajanjaksoihin sijoittuvia kokonaisuuksia, mutta veikkaisin Woodin vielä palaavan ainakin joidenkin tarinan henkilöiden elämää seuraamaan.

Woodin kerronta on jäntevää ja jopa sagamaisen runollista. Viikinkiajan elämää ei kaunistella, aikuissarjakuvan tyyliin väkivaltaa ei peitellä. Toisaalta Wood ei myöskään sorru ylettömiin hurmejuhliin, vaan väkivaltaa sisältävät kohtaukset ovat nopeita ja hiestä karheita.
Turhia mytologisoimatta Wood kuvaa hyvin kompleksista kunniakoodiston sitomaa viikinkimaailmaa. Usein tarinat koskevat viikinkiyhteiskunnan kalskahtelua ulkomaailmaa vastaan, kuten ensimmäisen tarinakaaren Miklagardista eli Konstantinopolista palaavan Svenin tarinassa tai tilanteissa joissa tarinat tapahtuvat viikinkialueiden ulkopuolella, viikinkien ryöstelyn köyhdyttämässä Englannissa tai viikinkien valloittamassa Irlannin kolkassa. Kuvitus on toistaiseksi ollut onnistunutta, Wood käyttää kohtuullisen tuntemattomia nimiä ilmeisen tarkoituksella. Viikinkiajasta onkin ennen tätä puuttunut tälläinen rätväkkä realisti. Karskien viikinkien disneyttämisen olikin jo aika riittää. Kaikenkaikkiaan The Northlanders on viikinkisarjakuvan ehdotonta aatelia ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen, mikäli aiheesta yhtään on kiinnostunut.

The Northlandersia ei olla vielä suomennettu, joten sarjasta kiinnostuneelle suositellaan sarjan kahdeksan ensimmäistä numeroa kokoavaa albumia, Sven the Returnedia, jota useimmista kansainvälisistä nettikirjakaupoista saa Vertigon tyyliin alennettuun hintaan.

Alan Moore, vanhan partasuun varhaiset vuodet.

Jo usean vuosikymmenen ajan parhaasta britti- käsikirjoittajasta puhuttaessa on ansaitusti aina mainittava Alan Moore. Vanha partasuu on vuosikymmenten ajan tuottanut enimmäkseen laadukasta tavaraa, toki joukkoon mahtuu useampiakin susia. Rituaalimagiaan hurahtanut Moore on vannoutunut anarkisti ja erakkoluonne, jota ei paljon julkisuudessa nähdä.

Mooren varhaistuotanto julkaistiin brittilehdissä, ja merkittävin osa siitä julkaistiin perinteikkäässä 2000 AD:ssa. Näistä kannattaa tutustumisen arvoisia ovat Skizz, D.R. and Quinch sekä The Ballad of Halo Jones. Etenkin Halo Jones on ansiokas ajalle poikkeuksellisen sankarittaren Halo Jonesin vuoksi. Ällistyttävän myöhään meni, ennenkuin anglosaksinen sarjakuva tuotti moisen hahmon. Halo Jones oli scifi-tematiikastaan huolimatta huolimatta ensimmäsiä elämänmakuisia, feministisiä ja vahva naishahmoja, jota sarjakuva oli aina kaivannut. Jalava on julkaissut Halo Jonesin suomeksi kolmena albumina. Näistä kaksi ensimmäistä on helposti löydettävissä divareista, kolmas sen sijaan on jostain syystä kiven alla. Englanniksi sen sijaan kaikki ylläolevat löytyvät nettikirjakaupoista.

Nykyään Mooren varhaistuotannosta tunnetuin on kuitenkin muutaman vuoden takaisen elokuvaversion vuoksi V niinkuin Verikosto. Myös suomeksi julkaistu albumi julkaistiin aikoinaan Warrior lehdessä. Se on ensimmäinen Mooren sarjakuva, joka suoraan heijastelee Mooren omia poliittisia mielipiteitä. Varsin tiivistunnelmainen sarjakuva on elokuvaversiota selvästi parempi ja edelleen tutustumisen arvoinen. Toinen Warriorissa julkaistu sarja on supersankareiden dekonstruktiotrendin käynnistänyt Marvelman/Miracleman. Copyrightkiistojen vuoksi nykyään kovin hankalasti saatavilla olevassa sarjassa nähtiin muuten myös toisen tunnetun käsikirjoittajan varhaistuotantoa, nimittäin Neil Gaimanin. Nykyisessä kokooma-albumeiden sarjakuvamaailmassa Miracleman trade paperbackit keräävät nykyään korkeimmat hinnat e-bayllä. Mikäli sarjaan haluaa tutustua, suosittelen odottamaan hieman. Marvel on näet saanut oikeudet hahmoon, ja uskoisin, että Miracleman uudelleenjulkaistaan kokonaisuudessaan lähitulevaisuudessa.

Varhaistuotannosta allekirjoittanut suosittelee myös Maxwell the magic Cat-kokoelmaa, jonka alkuperäset stripit julkaistiin aikoinaan Northants Post-sanomalehdessä.

80-luvun puolivälissä Moore sitten räjäytti pankin. Häntä toisaalta pyydettiin ottamaan käsittelyyn uudella näkökulmalla väsähtänyt DC:n 70-luvun antisankari Swamp Thing. Swamp Thingin aiemmat numerot ovat alan harrastajallekaan enää korkeintaan historiallisen kuriositeetin vuoksi perehtymisen arvoisia, mutta lehden Anatomian oppitunniksi nimetyssä jaksossa Moore aloittaa hahmon syntyhistoriaa ajalle poikkeuksellisen syvälle dissektoivan otteen, jonka seurauksena amerikkalainen sarjakuva ei ollut enää entisenlaisensa. Lehden ihmisyyden yhteyttä luontoon ja ekologiaan peilaava kosmologia loi aallokon josta oikeastaan syntyi puoli vuosikymmentä sen jälkeen DC:n maineikas aikuis-sarjakuvan Vertigo -linjasto. Mm. Gaimanin Sandmanin syvemmän ymmärtämisen pyrkivälle suosittelen vahvasti perehtymään sarjan vasta uudelleenjulkaistuun albumikokoelmaan. Mooren suon olion ensimmäisen numerot on julkaistu aikoinaan myös suomeksi Kalma-lehdessä. Suurehkon painosmääränsä vuoksi nämä olevan edelleen hankittavissa divareista kohtuullista korvausta vastaan.

Lopullisesti Moore sementoi asemansa 80-luvun puolivälissä alkaneella Watchmen sarjalla, joka on julkaistu myös suomeksi muutama vuosi sitten kovakantisena opuksena. Löytyy kyllä edelleen hyvin ainakin divareista. Watchmen taitaa olla tunnetuin supersankarien tematiikkaa muokannut yksittäinen minisarja. Se käynnisti amerikkalaisen supersankarisarjakuvat siirtymisen aikuisempiin teemoihin pitkän ja staattisen, joskus supersankarien pronssikaudeksi kutsutun 70-80 luvun jälkeen. Se on Mooren tuotannon keskeisin opus, ja on pakollista luettavaa kelle tahansa sarjakuvan ystävälle.